Kuvaamisen kannalta taas oli huono päivä. Oli hämärää ja pitkä putki olisi tarvinut huomattavasti enemmän valoa. Joten... suurin osa kuvista tuli olemaan suttusia. Toivottavasti nyt edes joku onnistui. Lisäksi kun meni ihan aidan viereen seuraamaan hevosia, tuli kuviin häiritsevästi valkoinen aita. Sillä ihmisten ja hevosen välillä oli kaksi aitaa -ja ainoastaan paikallinen journalisti sai kivuta aitojen väliin kuvaamaan. Joten suurin osa kuvista on sitten yritetty ottaa mahdollisimman korkealta. Myös niihin kuviin tuli aita - mutta näyttää siltä, että kaikista tarkimmissa kuvissa taas kuvan pilaa yleisö. Aina jonkun pää edessä! No, lisään jälkikäteen jonkun kuvan blogitekstiini, niin voitte verrata. Tunnelmaltaan laukkakisa lähinnä muistutti kuninkuusraveja. Sitä innokkaammin väkijoukko huusi, mitä pidemmälle kisa eteni ja olutta katosi katsojien mahalaukkuun. Silti jännittävimmät hetket sattui kakkoslähdössä, ilmeisesti hevoset olivat nuoria ja vähän juosseita. Yksi pysähtyi kuin seinään, kun väki melusi, vaikka ratsastaja yritti ohjata heppaa väkijoukon ohi lähtöpaikalle. Yksi hevosista lähti puottelemaan täyttä laukkaa -mutta väärään suuntaan, ratsastajan tässäkään tapauksessa pystymättä tekemään mitään. Kaksi ratsastajaa ehti pudota satulasta ennen lähtöpaikalle pääsemistä (valitettavasti en saanut tilannekuvaa) ja toinen näistä ratsastajansa pudottaneista hevosista sotkeentui aitaan (tässä kohtaa ratsastaja oli vielä selässä). Onneksi aita oli ilmeisesti jotain pehmeämpää materiaalia, sillä aidan tolppa irtosi kokonaan, mutta hevoselle ei käynyt mitenkään. Kyseessähän oli "flatrace" eli ei mitään esteiden hyppimistä, joka taas sopi minulle. Mutta oli kyllä hyvä päivä nähdä jotain erilaista ja tavallisesta poikkeavaa! Eikä se ole poissuljettu, että kävisikö joku toinenkin päivä katsomassa kisoja.
Kisojen jälkeen suunnistin sitten bussiasemalle, kun kello alkoi jo lähennellä seitsemää. Ja Edinburghissa kaikki menee tunnetusti kuudelta kiinni. Niin ja pääsiäinen ei muuten vaikuttanut mitenkään kauppojen aukioloaikoihin -ihmisiä vaan oli tavallista enemmän liikkeellä. Bussiasemalla sitten vain rauhakselleen odottelin linja-autoa. Olin ostanut netistä lipun megabussin linkkuriin ja sen oli tarkoitus lähteä klo 10.45 PM laiturilta nro 16. Noh, kello oli 22.25, kun hoksasin linja-auton kurvaavan laituriin. Kaksi aseman työntekijää tarkastivat bussin ja alkoivat tarkastamaan lippuja ja ohjaamaan väkeä sisään kuskin hakiessa kahvia. Minun harmaat aivosolut kyllä pohtivat bussin ulkonäköä, mutta kun molemmat aseman työntekijät päästivät minut bussiin kun näytin lippuni, unohdin sen pienen epäluulon äänen päässäni. Bussi oli lumenvalkoinen. Uusi, kuin olisi ollut ensimmäisellä reissullaan. Mukavat penkit (luultavasti keinonahkaa) ja niin edelleen. Bussi oli ääriään myöten täynnä ja aseman työntekijä tuli vielä viimeisen kerran sisälle ja sanoi "You are going to London? If you are not going to London, this is wrong bus.", sekunnin hiljaisuus ja... "Good. It's enough to me.". Tai niin ainakin epäilin hänen sanoneen. No, bussikuski hyppäsi paikoilleen ja lähti peruuttamaan pois laiturista. Ja silloin meidän ohi hurautti bussi, jossa luki isolla "megabus" ja räikeästä väristä ei voinut erehtyä. Auto kyllä hurautti laituriin 14, mutta kolkko tunne kävi mahassa. Lisäksi kun auto lähti hurruuttelemaan Edinburghista länteen, aloin epäilemään, kuulinko edes oikein, mihin bussi oli menossa. Tunnin ajon jälkeen keskeltä ei mitään kyytiin nousi toinen bussikuski, joka lopulta ajoi puolet ajasta. Mutta jännä homma oli siinä, että molemmat kuskit olivat koko matkan kyydissä. No, koska olin jo kyydissä, heitin silmät kiinni ja arvelin herääväni jossain.
Tunti hävisi yön aikana jonnekin jemmaan, mutta se ei auttanut asiaa yhtään. Sillä bussissa istuminen on yhtä tuskaa. Ensimmäisen kahden tunnin jälkeen perse alkoi olla jo melko turra, vaikka olin yrittänyt bussiasemalla kävellä ja seisoskella mahdollisimman paljon. Vieressä matkustanut varmaan ei tykännyt, kun siirtelin jatkuvasti jalkoja ja yritin vaihtaa asentoa. Lopulta kuitenkin jossain välissä nukahdin -ja aamulla heräsin, kun linja-auto puikkelehti Lontoon hiljaisessa sunnuntailiikenteessä. Victoria bussiasemalle päästiin siinä vähän jälkeen seitsemän -kaksi tuntia etuajassa, kuin meikäläisen oikea linja-auto. Joka arvelujeni mukaan oli vilaukselta näkemäni Megabussin auto. Ilmeisesti hurautin suorinta reittiä Lontooseen, kun taas Megabussi kiersi tullessaan joka pikku kylän. Ei huono homma, kun matka maksoi 12,5£ ja matkaa tuli se vähän vajaa 700km.
Heti kun pääsin ulos linja-autosta, nappasin laukun kantoon ja suunnistin Heathrow:lle. Siellä taas oli useita tunteja odotteluja, että pääsin tuvatarkastuksiin ja lopulta lentokoneeseen. Päätin, etten enää lähde seikkailemaan kameralaukun ja matkalaukun kanssa mihinkään. Kaikki menikin hyvin siihen asti, kunnes pääsi istumaan lentokoneeseen ja köyttämään itsensä kiinni turvavöihin. Sitten lentokone nytkähti liikkeelle -ja takaa kuului paras mahdollinen ääni: "yörgh!". Ou jee. Lentokone tupasen täynnä väkeä, onneton ilmanvaihto ja... pahoinvoiva matkustaja. Onneksi lentoemännät olivat nopeita ja kävivät pöllyyttämässä kahvinporoja sotkeentuneelle istuimelle. En ollut tiennytkään, että kahvi peittää päivällisen jämän hajun. Mutta, matka ei ollut miellyttävä siitä huolimatta. Vaikka olen armoton kahvinjuoja, moinen voimakas haju herättää migreenin horroksestaan. Joten puoli horteessa selvisin Helsinkiin asti. Kävi tietenkin sääliksi pahoinvoivaa kaveria, varmasti nolotti moinen tapahtuma ja muistaa sen ikänsä. Lopulta puolilta öin Suomen maankamaralla nappasin matkalaukkuhihnalta oman kollaasiini ja hyökkäsin ensimmäiseksi kahville. Ja silloin tein toisen negatiivisen huomion. Matkalaukku oli saanut selkäsaunan lentokentän henkilökunnalta. Mitä pahaa se oli niille tehnyt? Kovakuorinen matkalaukku ja kylki halki ylhäältä alas asti? Ja minä olin koko reissuni ollut huolissani vetoketjusta, joka oli temppuillut? No, okei, vetoketju piti ja kaikeksi onneksi en saanut viskin hajua nenääni, kun uskalsin laukun kantta vähän raottaa, kun löysin rauhallisen paikan. Mutta vasta kotona uskallan seuraavan kerran laukun avata, että kestäisi edes sinne asti, ennen kuin saa vetäytyä tehtävistään lopullisesti. Harmi, oli hyvä (ja uusi) laukku.
Nyt alkaa jo olla aamuyö, viimeinen matkanetappi vielä edessä. Juna. Eikä tällä kertaa perinteinen yöpikuri, vaan aamu IC. Kaksi yötä katkonaisilla torkuilla (1 bussissa ja toinen lentokentällä) varmasti tuntuu, kun pääsen junaan istumaan ja saan potkaista kengät jalasta ja huoahtaa. Onpa mukava päästä omaan sänkyyn nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti