No niin, eli siirsin matkablogini toiseen osoitteeseen ja sen löytää täältä:
klik!
tiistai 1. huhtikuuta 2014
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Intia
Vuosi on taas kulunut ja on aika lähteä maailmalle. Tällä kertaa matkakohteeksi valikoitui Intia. Tosin olen nyt lähdössä ensimmäistä kertaa pakettimatkalle. Yritän matkan varrelta laittaa hieman kuulumisia, jos se vain onnistuu.
Luultavasti siirrän tämän blogin toiselle sivustolle, jossa nykyään säilytän kuvia. Mutta sitä luultavasti pääsen päivittämään vasta matkan jälkeen. Katsotaan, miten käy!
Perustietoina sen verran, että kyseessä on pienimuotoinen kiertoajelu. Lentokone lähtee 9.3.
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Kotimatkaa...
No niin! Nyt kun ollaan turvallisesti Suomen kamaralla, uskaltaa jotain jo raatailla tapahtumista. Ensinnäkin, laukkakisat olivat ihan mielenkiintoinen tapahtuma ja sainpahan tuntumaa siihenkin. Ensin luulin olevani ainoa, joka oli pukeutunut kelin suhteen (miehillä mustat puvut ja naisilla mekot), mutta onneksi tajusin olevani ainoa turisti, joka oli tullut vähän etusessa kisoihin. Muut paikalla olijat olivat joko työntekijöitä tai hevosten omistajia. Joten vähän ennen kisaa paikka täytyi myös normaalista farkkukansasta. Onneksi.
Kuvaamisen kannalta taas oli huono päivä. Oli hämärää ja pitkä putki olisi tarvinut huomattavasti enemmän valoa. Joten... suurin osa kuvista tuli olemaan suttusia. Toivottavasti nyt edes joku onnistui. Lisäksi kun meni ihan aidan viereen seuraamaan hevosia, tuli kuviin häiritsevästi valkoinen aita. Sillä ihmisten ja hevosen välillä oli kaksi aitaa -ja ainoastaan paikallinen journalisti sai kivuta aitojen väliin kuvaamaan. Joten suurin osa kuvista on sitten yritetty ottaa mahdollisimman korkealta. Myös niihin kuviin tuli aita - mutta näyttää siltä, että kaikista tarkimmissa kuvissa taas kuvan pilaa yleisö. Aina jonkun pää edessä! No, lisään jälkikäteen jonkun kuvan blogitekstiini, niin voitte verrata. Tunnelmaltaan laukkakisa lähinnä muistutti kuninkuusraveja. Sitä innokkaammin väkijoukko huusi, mitä pidemmälle kisa eteni ja olutta katosi katsojien mahalaukkuun. Silti jännittävimmät hetket sattui kakkoslähdössä, ilmeisesti hevoset olivat nuoria ja vähän juosseita. Yksi pysähtyi kuin seinään, kun väki melusi, vaikka ratsastaja yritti ohjata heppaa väkijoukon ohi lähtöpaikalle. Yksi hevosista lähti puottelemaan täyttä laukkaa -mutta väärään suuntaan, ratsastajan tässäkään tapauksessa pystymättä tekemään mitään. Kaksi ratsastajaa ehti pudota satulasta ennen lähtöpaikalle pääsemistä (valitettavasti en saanut tilannekuvaa) ja toinen näistä ratsastajansa pudottaneista hevosista sotkeentui aitaan (tässä kohtaa ratsastaja oli vielä selässä). Onneksi aita oli ilmeisesti jotain pehmeämpää materiaalia, sillä aidan tolppa irtosi kokonaan, mutta hevoselle ei käynyt mitenkään. Kyseessähän oli "flatrace" eli ei mitään esteiden hyppimistä, joka taas sopi minulle. Mutta oli kyllä hyvä päivä nähdä jotain erilaista ja tavallisesta poikkeavaa! Eikä se ole poissuljettu, että kävisikö joku toinenkin päivä katsomassa kisoja.
Kisojen jälkeen suunnistin sitten bussiasemalle, kun kello alkoi jo lähennellä seitsemää. Ja Edinburghissa kaikki menee tunnetusti kuudelta kiinni. Niin ja pääsiäinen ei muuten vaikuttanut mitenkään kauppojen aukioloaikoihin -ihmisiä vaan oli tavallista enemmän liikkeellä. Bussiasemalla sitten vain rauhakselleen odottelin linja-autoa. Olin ostanut netistä lipun megabussin linkkuriin ja sen oli tarkoitus lähteä klo 10.45 PM laiturilta nro 16. Noh, kello oli 22.25, kun hoksasin linja-auton kurvaavan laituriin. Kaksi aseman työntekijää tarkastivat bussin ja alkoivat tarkastamaan lippuja ja ohjaamaan väkeä sisään kuskin hakiessa kahvia. Minun harmaat aivosolut kyllä pohtivat bussin ulkonäköä, mutta kun molemmat aseman työntekijät päästivät minut bussiin kun näytin lippuni, unohdin sen pienen epäluulon äänen päässäni. Bussi oli lumenvalkoinen. Uusi, kuin olisi ollut ensimmäisellä reissullaan. Mukavat penkit (luultavasti keinonahkaa) ja niin edelleen. Bussi oli ääriään myöten täynnä ja aseman työntekijä tuli vielä viimeisen kerran sisälle ja sanoi "You are going to London? If you are not going to London, this is wrong bus.", sekunnin hiljaisuus ja... "Good. It's enough to me.". Tai niin ainakin epäilin hänen sanoneen. No, bussikuski hyppäsi paikoilleen ja lähti peruuttamaan pois laiturista. Ja silloin meidän ohi hurautti bussi, jossa luki isolla "megabus" ja räikeästä väristä ei voinut erehtyä. Auto kyllä hurautti laituriin 14, mutta kolkko tunne kävi mahassa. Lisäksi kun auto lähti hurruuttelemaan Edinburghista länteen, aloin epäilemään, kuulinko edes oikein, mihin bussi oli menossa. Tunnin ajon jälkeen keskeltä ei mitään kyytiin nousi toinen bussikuski, joka lopulta ajoi puolet ajasta. Mutta jännä homma oli siinä, että molemmat kuskit olivat koko matkan kyydissä. No, koska olin jo kyydissä, heitin silmät kiinni ja arvelin herääväni jossain.
Tunti hävisi yön aikana jonnekin jemmaan, mutta se ei auttanut asiaa yhtään. Sillä bussissa istuminen on yhtä tuskaa. Ensimmäisen kahden tunnin jälkeen perse alkoi olla jo melko turra, vaikka olin yrittänyt bussiasemalla kävellä ja seisoskella mahdollisimman paljon. Vieressä matkustanut varmaan ei tykännyt, kun siirtelin jatkuvasti jalkoja ja yritin vaihtaa asentoa. Lopulta kuitenkin jossain välissä nukahdin -ja aamulla heräsin, kun linja-auto puikkelehti Lontoon hiljaisessa sunnuntailiikenteessä. Victoria bussiasemalle päästiin siinä vähän jälkeen seitsemän -kaksi tuntia etuajassa, kuin meikäläisen oikea linja-auto. Joka arvelujeni mukaan oli vilaukselta näkemäni Megabussin auto. Ilmeisesti hurautin suorinta reittiä Lontooseen, kun taas Megabussi kiersi tullessaan joka pikku kylän. Ei huono homma, kun matka maksoi 12,5£ ja matkaa tuli se vähän vajaa 700km.
Heti kun pääsin ulos linja-autosta, nappasin laukun kantoon ja suunnistin Heathrow:lle. Siellä taas oli useita tunteja odotteluja, että pääsin tuvatarkastuksiin ja lopulta lentokoneeseen. Päätin, etten enää lähde seikkailemaan kameralaukun ja matkalaukun kanssa mihinkään. Kaikki menikin hyvin siihen asti, kunnes pääsi istumaan lentokoneeseen ja köyttämään itsensä kiinni turvavöihin. Sitten lentokone nytkähti liikkeelle -ja takaa kuului paras mahdollinen ääni: "yörgh!". Ou jee. Lentokone tupasen täynnä väkeä, onneton ilmanvaihto ja... pahoinvoiva matkustaja. Onneksi lentoemännät olivat nopeita ja kävivät pöllyyttämässä kahvinporoja sotkeentuneelle istuimelle. En ollut tiennytkään, että kahvi peittää päivällisen jämän hajun. Mutta, matka ei ollut miellyttävä siitä huolimatta. Vaikka olen armoton kahvinjuoja, moinen voimakas haju herättää migreenin horroksestaan. Joten puoli horteessa selvisin Helsinkiin asti. Kävi tietenkin sääliksi pahoinvoivaa kaveria, varmasti nolotti moinen tapahtuma ja muistaa sen ikänsä. Lopulta puolilta öin Suomen maankamaralla nappasin matkalaukkuhihnalta oman kollaasiini ja hyökkäsin ensimmäiseksi kahville. Ja silloin tein toisen negatiivisen huomion. Matkalaukku oli saanut selkäsaunan lentokentän henkilökunnalta. Mitä pahaa se oli niille tehnyt? Kovakuorinen matkalaukku ja kylki halki ylhäältä alas asti? Ja minä olin koko reissuni ollut huolissani vetoketjusta, joka oli temppuillut? No, okei, vetoketju piti ja kaikeksi onneksi en saanut viskin hajua nenääni, kun uskalsin laukun kantta vähän raottaa, kun löysin rauhallisen paikan. Mutta vasta kotona uskallan seuraavan kerran laukun avata, että kestäisi edes sinne asti, ennen kuin saa vetäytyä tehtävistään lopullisesti. Harmi, oli hyvä (ja uusi) laukku.
Nyt alkaa jo olla aamuyö, viimeinen matkanetappi vielä edessä. Juna. Eikä tällä kertaa perinteinen yöpikuri, vaan aamu IC. Kaksi yötä katkonaisilla torkuilla (1 bussissa ja toinen lentokentällä) varmasti tuntuu, kun pääsen junaan istumaan ja saan potkaista kengät jalasta ja huoahtaa. Onpa mukava päästä omaan sänkyyn nukkumaan.
Kuvaamisen kannalta taas oli huono päivä. Oli hämärää ja pitkä putki olisi tarvinut huomattavasti enemmän valoa. Joten... suurin osa kuvista tuli olemaan suttusia. Toivottavasti nyt edes joku onnistui. Lisäksi kun meni ihan aidan viereen seuraamaan hevosia, tuli kuviin häiritsevästi valkoinen aita. Sillä ihmisten ja hevosen välillä oli kaksi aitaa -ja ainoastaan paikallinen journalisti sai kivuta aitojen väliin kuvaamaan. Joten suurin osa kuvista on sitten yritetty ottaa mahdollisimman korkealta. Myös niihin kuviin tuli aita - mutta näyttää siltä, että kaikista tarkimmissa kuvissa taas kuvan pilaa yleisö. Aina jonkun pää edessä! No, lisään jälkikäteen jonkun kuvan blogitekstiini, niin voitte verrata. Tunnelmaltaan laukkakisa lähinnä muistutti kuninkuusraveja. Sitä innokkaammin väkijoukko huusi, mitä pidemmälle kisa eteni ja olutta katosi katsojien mahalaukkuun. Silti jännittävimmät hetket sattui kakkoslähdössä, ilmeisesti hevoset olivat nuoria ja vähän juosseita. Yksi pysähtyi kuin seinään, kun väki melusi, vaikka ratsastaja yritti ohjata heppaa väkijoukon ohi lähtöpaikalle. Yksi hevosista lähti puottelemaan täyttä laukkaa -mutta väärään suuntaan, ratsastajan tässäkään tapauksessa pystymättä tekemään mitään. Kaksi ratsastajaa ehti pudota satulasta ennen lähtöpaikalle pääsemistä (valitettavasti en saanut tilannekuvaa) ja toinen näistä ratsastajansa pudottaneista hevosista sotkeentui aitaan (tässä kohtaa ratsastaja oli vielä selässä). Onneksi aita oli ilmeisesti jotain pehmeämpää materiaalia, sillä aidan tolppa irtosi kokonaan, mutta hevoselle ei käynyt mitenkään. Kyseessähän oli "flatrace" eli ei mitään esteiden hyppimistä, joka taas sopi minulle. Mutta oli kyllä hyvä päivä nähdä jotain erilaista ja tavallisesta poikkeavaa! Eikä se ole poissuljettu, että kävisikö joku toinenkin päivä katsomassa kisoja.
Kisojen jälkeen suunnistin sitten bussiasemalle, kun kello alkoi jo lähennellä seitsemää. Ja Edinburghissa kaikki menee tunnetusti kuudelta kiinni. Niin ja pääsiäinen ei muuten vaikuttanut mitenkään kauppojen aukioloaikoihin -ihmisiä vaan oli tavallista enemmän liikkeellä. Bussiasemalla sitten vain rauhakselleen odottelin linja-autoa. Olin ostanut netistä lipun megabussin linkkuriin ja sen oli tarkoitus lähteä klo 10.45 PM laiturilta nro 16. Noh, kello oli 22.25, kun hoksasin linja-auton kurvaavan laituriin. Kaksi aseman työntekijää tarkastivat bussin ja alkoivat tarkastamaan lippuja ja ohjaamaan väkeä sisään kuskin hakiessa kahvia. Minun harmaat aivosolut kyllä pohtivat bussin ulkonäköä, mutta kun molemmat aseman työntekijät päästivät minut bussiin kun näytin lippuni, unohdin sen pienen epäluulon äänen päässäni. Bussi oli lumenvalkoinen. Uusi, kuin olisi ollut ensimmäisellä reissullaan. Mukavat penkit (luultavasti keinonahkaa) ja niin edelleen. Bussi oli ääriään myöten täynnä ja aseman työntekijä tuli vielä viimeisen kerran sisälle ja sanoi "You are going to London? If you are not going to London, this is wrong bus.", sekunnin hiljaisuus ja... "Good. It's enough to me.". Tai niin ainakin epäilin hänen sanoneen. No, bussikuski hyppäsi paikoilleen ja lähti peruuttamaan pois laiturista. Ja silloin meidän ohi hurautti bussi, jossa luki isolla "megabus" ja räikeästä väristä ei voinut erehtyä. Auto kyllä hurautti laituriin 14, mutta kolkko tunne kävi mahassa. Lisäksi kun auto lähti hurruuttelemaan Edinburghista länteen, aloin epäilemään, kuulinko edes oikein, mihin bussi oli menossa. Tunnin ajon jälkeen keskeltä ei mitään kyytiin nousi toinen bussikuski, joka lopulta ajoi puolet ajasta. Mutta jännä homma oli siinä, että molemmat kuskit olivat koko matkan kyydissä. No, koska olin jo kyydissä, heitin silmät kiinni ja arvelin herääväni jossain.
Tunti hävisi yön aikana jonnekin jemmaan, mutta se ei auttanut asiaa yhtään. Sillä bussissa istuminen on yhtä tuskaa. Ensimmäisen kahden tunnin jälkeen perse alkoi olla jo melko turra, vaikka olin yrittänyt bussiasemalla kävellä ja seisoskella mahdollisimman paljon. Vieressä matkustanut varmaan ei tykännyt, kun siirtelin jatkuvasti jalkoja ja yritin vaihtaa asentoa. Lopulta kuitenkin jossain välissä nukahdin -ja aamulla heräsin, kun linja-auto puikkelehti Lontoon hiljaisessa sunnuntailiikenteessä. Victoria bussiasemalle päästiin siinä vähän jälkeen seitsemän -kaksi tuntia etuajassa, kuin meikäläisen oikea linja-auto. Joka arvelujeni mukaan oli vilaukselta näkemäni Megabussin auto. Ilmeisesti hurautin suorinta reittiä Lontooseen, kun taas Megabussi kiersi tullessaan joka pikku kylän. Ei huono homma, kun matka maksoi 12,5£ ja matkaa tuli se vähän vajaa 700km.
Heti kun pääsin ulos linja-autosta, nappasin laukun kantoon ja suunnistin Heathrow:lle. Siellä taas oli useita tunteja odotteluja, että pääsin tuvatarkastuksiin ja lopulta lentokoneeseen. Päätin, etten enää lähde seikkailemaan kameralaukun ja matkalaukun kanssa mihinkään. Kaikki menikin hyvin siihen asti, kunnes pääsi istumaan lentokoneeseen ja köyttämään itsensä kiinni turvavöihin. Sitten lentokone nytkähti liikkeelle -ja takaa kuului paras mahdollinen ääni: "yörgh!". Ou jee. Lentokone tupasen täynnä väkeä, onneton ilmanvaihto ja... pahoinvoiva matkustaja. Onneksi lentoemännät olivat nopeita ja kävivät pöllyyttämässä kahvinporoja sotkeentuneelle istuimelle. En ollut tiennytkään, että kahvi peittää päivällisen jämän hajun. Mutta, matka ei ollut miellyttävä siitä huolimatta. Vaikka olen armoton kahvinjuoja, moinen voimakas haju herättää migreenin horroksestaan. Joten puoli horteessa selvisin Helsinkiin asti. Kävi tietenkin sääliksi pahoinvoivaa kaveria, varmasti nolotti moinen tapahtuma ja muistaa sen ikänsä. Lopulta puolilta öin Suomen maankamaralla nappasin matkalaukkuhihnalta oman kollaasiini ja hyökkäsin ensimmäiseksi kahville. Ja silloin tein toisen negatiivisen huomion. Matkalaukku oli saanut selkäsaunan lentokentän henkilökunnalta. Mitä pahaa se oli niille tehnyt? Kovakuorinen matkalaukku ja kylki halki ylhäältä alas asti? Ja minä olin koko reissuni ollut huolissani vetoketjusta, joka oli temppuillut? No, okei, vetoketju piti ja kaikeksi onneksi en saanut viskin hajua nenääni, kun uskalsin laukun kantta vähän raottaa, kun löysin rauhallisen paikan. Mutta vasta kotona uskallan seuraavan kerran laukun avata, että kestäisi edes sinne asti, ennen kuin saa vetäytyä tehtävistään lopullisesti. Harmi, oli hyvä (ja uusi) laukku.
Nyt alkaa jo olla aamuyö, viimeinen matkanetappi vielä edessä. Juna. Eikä tällä kertaa perinteinen yöpikuri, vaan aamu IC. Kaksi yötä katkonaisilla torkuilla (1 bussissa ja toinen lentokentällä) varmasti tuntuu, kun pääsen junaan istumaan ja saan potkaista kengät jalasta ja huoahtaa. Onpa mukava päästä omaan sänkyyn nukkumaan.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Edinburgh
Se olisi huomenna aika heittää lopultakin Edinburghille hyvästit. Aamusella käyn kuitenkin ihan ensimmäiseksi nakkaamassa matkalaukun bussiasemalle säilöön ja kantoon otan kameralaukun, joka on saanut olla levossa viimeiset pari päivää. Ja suunnistan kaakkeja kahtomaan.
Mutta! Keskiviikkona suoriuduin erittäin jouhevasti Kinlochlevenistä Edinburghiin. Bussikuski oli meikäläisen mittapuulla "normaali", mitä nyt matkustajien keski-ikä oli 70 - ja minä olin ainoa bussikuskin lisäksi, joka laski keski-ikää. Tulin siihen tulokseen (ja mitä edellisellä bussimatkalla epäilin), että Fort William oli lähin paikka, missä oli suurempi kauppa. Joten eläkeläiset kävivät päiväseltään bussilla Morrisonissa (ruokakauppa Fort Williamissa). Ja minun tuurilla Kinlochlevenissä oli mahtava auringon paiste, kun hyppäsin bussin kyytiin.
Edinburghissa olen nyt majoittunut St Christopher'sin hostelliin, 10 hengen dormihuoneistoon. Halvin tapa ehkä majoittua hyvällä paikalla (kaikki lähellä). Tietenkin siinä on myös miinuspuolensa -ja jos on herkkäuninen, ei kannata kokeilla moista. Olen taas joutunut yläpetiin (milloinpa ei) ja alapuolella punkkaa tanskalainen. Siitä tulikin sitten nimitys "scandinavian beds". Sitten ainakin ensimmäisenä yönä oli 2 kanadalaista likkaa ja 2 Montanasta. Tietääkseni osa porukasta on nyt muuttanut ja epäilisin 3 likan puhuvan venäjää tms. Yksi yö vielä huilia ja taipaleelle! Ja taitaapa olla totta, että maanantaina pääsen seuraavan kerran oikeaan sänkyyn nukkumaan (tietenkään ens yötä ei lasketa). Sillä huomenna hyppään illalla bussiin, joka on aamulla Lontoossa. Ja koska minulla on myöhäislento Helsingissä, joudun seuraavan yön viettämään lentokentällä.
Mutta mitäpä sitä sitten on tullut tehtyä? Ei oikein mitään. Käynyt ihmettelemässä kaupunkia, vieraillut National Museumissa ja tänään uskalsin taas mennä Waterstone'siin kaffelle. Oli hilkulla, että olisin ostanut jotain lukemista! Onneksi sain pidettyä itseni kurissa, sillä laukkuun ei yksinkertaisesti mahdu enää mitään. Mutta kahviossa on mukava seurata, millaista porukkaa siellä liikkuu. Olin vähän yllättynyt, kun näin noin 8 - vuotiaan pojan äitinsä kanssa kahviossa. Kumpikaan ei erottunut porukasta - kahvikuppi (pojalla ehkä kaakaota) pöydällä käden ulottuvilla ja nenä kiinni kirjassa. Juuri minulle sopiva kahvio! Mutta koska katsoin kelin olevan liian hyvä sisällä vietettäväksi, kävin heittämässä college-takin hostellille ja marssin perinteiselle kävelylenkille Arthur's Seatille. Oli oiva päivä siihen ja muut olivat ajatelleet ihan samoin.
Mutta nyt. Aika painua suihkuun ja pakkaamaan laukku uusiksi. Viimeistä kertaa tälle reissua. Aamulla haluan kaiken olevan valmiina, että ei tartte kuin vetäistä kamppeet niskaan, pestä hampaat ja sukaista harja hiusten läpi ja painua taipaleelle.
Mutta! Keskiviikkona suoriuduin erittäin jouhevasti Kinlochlevenistä Edinburghiin. Bussikuski oli meikäläisen mittapuulla "normaali", mitä nyt matkustajien keski-ikä oli 70 - ja minä olin ainoa bussikuskin lisäksi, joka laski keski-ikää. Tulin siihen tulokseen (ja mitä edellisellä bussimatkalla epäilin), että Fort William oli lähin paikka, missä oli suurempi kauppa. Joten eläkeläiset kävivät päiväseltään bussilla Morrisonissa (ruokakauppa Fort Williamissa). Ja minun tuurilla Kinlochlevenissä oli mahtava auringon paiste, kun hyppäsin bussin kyytiin.
Edinburghissa olen nyt majoittunut St Christopher'sin hostelliin, 10 hengen dormihuoneistoon. Halvin tapa ehkä majoittua hyvällä paikalla (kaikki lähellä). Tietenkin siinä on myös miinuspuolensa -ja jos on herkkäuninen, ei kannata kokeilla moista. Olen taas joutunut yläpetiin (milloinpa ei) ja alapuolella punkkaa tanskalainen. Siitä tulikin sitten nimitys "scandinavian beds". Sitten ainakin ensimmäisenä yönä oli 2 kanadalaista likkaa ja 2 Montanasta. Tietääkseni osa porukasta on nyt muuttanut ja epäilisin 3 likan puhuvan venäjää tms. Yksi yö vielä huilia ja taipaleelle! Ja taitaapa olla totta, että maanantaina pääsen seuraavan kerran oikeaan sänkyyn nukkumaan (tietenkään ens yötä ei lasketa). Sillä huomenna hyppään illalla bussiin, joka on aamulla Lontoossa. Ja koska minulla on myöhäislento Helsingissä, joudun seuraavan yön viettämään lentokentällä.
Mutta mitäpä sitä sitten on tullut tehtyä? Ei oikein mitään. Käynyt ihmettelemässä kaupunkia, vieraillut National Museumissa ja tänään uskalsin taas mennä Waterstone'siin kaffelle. Oli hilkulla, että olisin ostanut jotain lukemista! Onneksi sain pidettyä itseni kurissa, sillä laukkuun ei yksinkertaisesti mahdu enää mitään. Mutta kahviossa on mukava seurata, millaista porukkaa siellä liikkuu. Olin vähän yllättynyt, kun näin noin 8 - vuotiaan pojan äitinsä kanssa kahviossa. Kumpikaan ei erottunut porukasta - kahvikuppi (pojalla ehkä kaakaota) pöydällä käden ulottuvilla ja nenä kiinni kirjassa. Juuri minulle sopiva kahvio! Mutta koska katsoin kelin olevan liian hyvä sisällä vietettäväksi, kävin heittämässä college-takin hostellille ja marssin perinteiselle kävelylenkille Arthur's Seatille. Oli oiva päivä siihen ja muut olivat ajatelleet ihan samoin.
Mutta nyt. Aika painua suihkuun ja pakkaamaan laukku uusiksi. Viimeistä kertaa tälle reissua. Aamulla haluan kaiken olevan valmiina, että ei tartte kuin vetäistä kamppeet niskaan, pestä hampaat ja sukaista harja hiusten läpi ja painua taipaleelle.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Viimeinen päivä Kinlochlevenissä
No niin, huomenna on sitten reissun toiseksi viimeinen matkustuspäivä Iso-Britannian sisällä. Huomenna palaan Edinburghin kaupungin vilinään vielä pariksi päivää ennen Lontooseen paluuta. Ja toivottavasti kauan odotettu laukkakilpailu on myös edessä. Olen vähän huolissani, että kilpailu peruttaisiin kelin takia, mutta toivottavasti ei! Sillä sitten olisin aivan turhaan kantanut matkassa systerin pitkää putkea. Koska laukkakisoja silmällä pitäen otin sen matkaan.
Mutta myös olen harmissani siitä, että jätin putken tänään hotellilla ja tein taas kävelyreissun pelkästään pikkukameran kanssa. Miksi harmissani? No, koska törmäsin kahteen lammaspaimeneen, joilla oli Land Roverin lavalla kaksi bordercollieta -ja paimenet olivat laskemassa lampaita! Oi, kuinka läheltä liippasi, että olisin päässyt seuraamaan paikallisten koirien työskentelyä! Harmikseni kyllä suurin osa lampaista oli tiellä, joten kaksikko ei tarvinut koiriaan. Ainoastaan kerran koirat pääsivät töihin -mutta olivat sen verran kaukana, että en edes yrittänyt ottaa kuvia. Näin vain, kuinka kaksi mustaa pistettä viiletti melkoista vauhtia lampaita kohti. Toinen bordercollie oli myös ovelan värinen, sen pää ja rintamus olivat täysin valkoiset. Ainoastaan kyljissä ja selässä oli mustaa.
Lisäksi olisi ollut toinenkin tilanne, jossa olisin kaivannut pitempää obiskaa. Olin yhä samalla reissulla, kun jäin ihailemaan tien vierellä olevaa raunioitunutta mökkiä. Kattoa ei ollut laisinkaan, mutta kolme savupiippua oli yhä pystyssä. Menomatkalla otin pari kuvaa mökistä, mutta en sen kummemmin kiinnittänyt rakennukseen huomiota. Takaisin tullessa lompsin mökin ohi ja vilkaisin sitä vain sivusilmällä. Mutta parin askeleen jälkeen pysähdyin ja oli pakko palata katsomaan, olinko nähnyt oikein. Kyllä vain! Raunioituneesta oviaukosta näin nurkassa kyyhöttävän läpimärän karitsan! Palasin vieläkin enemmän taaksepäin, että pääsin toisen oviaukon kohdalle. Ja siinä makasi selvästi näkyvillä emo, toisen märän karitsan kanssa. Miten en ollut huomannut kolmikkoa aiemmin? Sillä vaikka karitsat olivat selvästi vastasyntyneitä, tuskin ne molemmat olivat putkahtaneet siinä välissä pihalle, milloin ohitin mökin ensimmäisen kerran ja tulin vähän ajan päästä takaisin. Peräännyin varovaisesti mökiltä ja jatkoin matkaa, miettien samalla, miten karitsat selviytyivät sellaisessa säässä. Oli kuitenkin suhteellisen kylmä, tuuli jäätävää (oltiin melko korkealla) ja taivaalta tuli lunta. En sitten tiedä, poimiko lammaspaimenet kolmikon matkaan paluumatkallaan.
Mutta hyppäsin asioiden edelle. Maanantai nimittäin! Otin tavoitteeksi käydä vain yhdessä suunnassa ja niin teinkin. Valitsin yhden polun, joka tuntui parhaimmalta ja lähdin taapertamaan sitä pitkin. Välillä polkua oli hankala seurata, kun tuuli oli juoksuttanut lunta munron rinteillä ja se myös samalla hankaloitti kävelyä. Vastatuulesta puhumattakaan. Polku nousi melko korkealle, mutta harmikseni ei noussut minkään nyppylän päälle. Vaan parin tunnin kuluttua kinttupolku alkoi laskeutua alemmas rinteiltä ja lopulta yhdistyi soratiehen. Kävelin vähän matkaa soratietä ja katselin uusia mahdollisia polkuja, mutta ei käynyt onni niiden suhteen. Näin yhden munron rinteellä jonkinmoisen polun, mutta näytti olevan lumen peittämä, joten jätin kokeilematta. Enkä edes tiennyt, mistä polulle olisi päässyt. Kinlochlevenistä en ollut löytänyt minkäänlaista kauppaa, joka möisi karttoja, joten olin täysin oman surkean suuntavaistoni armoilla. Lopulta käännyin takaisin ja palasin samaa reittiä Kinlochlevenin kylään, kuin olin tullutkin. Pysähtyen välillä nauttimaan auringosta, joka on ollut melko harvinainen näky täällä päin. Ensi kerralla sitten.
Nyt kun huomenna aamulla syön viimeisen virallisen skotti aamupalan, siitä on hyvä kertoakin vähän. Sillä Kinlochlevenissä minun ei ole tarvinut syödä kuin kerran päivässä. Aamupala. Huh! Lautanen täynnä pekonia, black puddingia (vähän kuin verilettu mutta paksumpi), sianlihamakkaraa, paistettu kananmuna, papuja, potato scone (vähän kuin perunarieskan palanen olisi lyöty lautaselle), tomaattia ja sieniä. Ja jos vihjaa haluavansa jättää tomaatin ja sienet lautaselta, saa tilalle lisää paistettua kananmunaa. Lisäksi kyytipojaksi appelsiinimehua, kannullinen teetä, muutama paahtoleipä marmeladilla tai voilla ja... vähärasvainen jogurtti (älkää kysykö -en minäkään. Mutta oli hyvää jogurttia vaikka jotenkin ihmetytti "vähärasvainen" osa, kun vertasi muuhun aamupalaan). Ja jos vielä hiukoo, niin aina keittiöstä saa lisää paahtoleipää ja tarjolla on myös kaikennäköisiä muroja. Kyyyyllä. Näen mielessäni, kuinka neiti Kolesteroli hymyilee muikeana jokaisen aamupalan jälkeen. Ja moisella aterialla potkii koko päivän. Illalla yleensä vain keittelin huoneessa kupillisen teetä. Huh, pelkkä ajatuskin saa olon kylläiseksi.. Edinburghissa tulen asumaan hostellissa ja pääosin syön aamupalaksi paahtoleipää. Sieltäkin kyllä saa lämmintäkin ruokaa, mutta..
Mutta myös olen harmissani siitä, että jätin putken tänään hotellilla ja tein taas kävelyreissun pelkästään pikkukameran kanssa. Miksi harmissani? No, koska törmäsin kahteen lammaspaimeneen, joilla oli Land Roverin lavalla kaksi bordercollieta -ja paimenet olivat laskemassa lampaita! Oi, kuinka läheltä liippasi, että olisin päässyt seuraamaan paikallisten koirien työskentelyä! Harmikseni kyllä suurin osa lampaista oli tiellä, joten kaksikko ei tarvinut koiriaan. Ainoastaan kerran koirat pääsivät töihin -mutta olivat sen verran kaukana, että en edes yrittänyt ottaa kuvia. Näin vain, kuinka kaksi mustaa pistettä viiletti melkoista vauhtia lampaita kohti. Toinen bordercollie oli myös ovelan värinen, sen pää ja rintamus olivat täysin valkoiset. Ainoastaan kyljissä ja selässä oli mustaa.
Lisäksi olisi ollut toinenkin tilanne, jossa olisin kaivannut pitempää obiskaa. Olin yhä samalla reissulla, kun jäin ihailemaan tien vierellä olevaa raunioitunutta mökkiä. Kattoa ei ollut laisinkaan, mutta kolme savupiippua oli yhä pystyssä. Menomatkalla otin pari kuvaa mökistä, mutta en sen kummemmin kiinnittänyt rakennukseen huomiota. Takaisin tullessa lompsin mökin ohi ja vilkaisin sitä vain sivusilmällä. Mutta parin askeleen jälkeen pysähdyin ja oli pakko palata katsomaan, olinko nähnyt oikein. Kyllä vain! Raunioituneesta oviaukosta näin nurkassa kyyhöttävän läpimärän karitsan! Palasin vieläkin enemmän taaksepäin, että pääsin toisen oviaukon kohdalle. Ja siinä makasi selvästi näkyvillä emo, toisen märän karitsan kanssa. Miten en ollut huomannut kolmikkoa aiemmin? Sillä vaikka karitsat olivat selvästi vastasyntyneitä, tuskin ne molemmat olivat putkahtaneet siinä välissä pihalle, milloin ohitin mökin ensimmäisen kerran ja tulin vähän ajan päästä takaisin. Peräännyin varovaisesti mökiltä ja jatkoin matkaa, miettien samalla, miten karitsat selviytyivät sellaisessa säässä. Oli kuitenkin suhteellisen kylmä, tuuli jäätävää (oltiin melko korkealla) ja taivaalta tuli lunta. En sitten tiedä, poimiko lammaspaimenet kolmikon matkaan paluumatkallaan.
Mutta hyppäsin asioiden edelle. Maanantai nimittäin! Otin tavoitteeksi käydä vain yhdessä suunnassa ja niin teinkin. Valitsin yhden polun, joka tuntui parhaimmalta ja lähdin taapertamaan sitä pitkin. Välillä polkua oli hankala seurata, kun tuuli oli juoksuttanut lunta munron rinteillä ja se myös samalla hankaloitti kävelyä. Vastatuulesta puhumattakaan. Polku nousi melko korkealle, mutta harmikseni ei noussut minkään nyppylän päälle. Vaan parin tunnin kuluttua kinttupolku alkoi laskeutua alemmas rinteiltä ja lopulta yhdistyi soratiehen. Kävelin vähän matkaa soratietä ja katselin uusia mahdollisia polkuja, mutta ei käynyt onni niiden suhteen. Näin yhden munron rinteellä jonkinmoisen polun, mutta näytti olevan lumen peittämä, joten jätin kokeilematta. Enkä edes tiennyt, mistä polulle olisi päässyt. Kinlochlevenistä en ollut löytänyt minkäänlaista kauppaa, joka möisi karttoja, joten olin täysin oman surkean suuntavaistoni armoilla. Lopulta käännyin takaisin ja palasin samaa reittiä Kinlochlevenin kylään, kuin olin tullutkin. Pysähtyen välillä nauttimaan auringosta, joka on ollut melko harvinainen näky täällä päin. Ensi kerralla sitten.
Nyt kun huomenna aamulla syön viimeisen virallisen skotti aamupalan, siitä on hyvä kertoakin vähän. Sillä Kinlochlevenissä minun ei ole tarvinut syödä kuin kerran päivässä. Aamupala. Huh! Lautanen täynnä pekonia, black puddingia (vähän kuin verilettu mutta paksumpi), sianlihamakkaraa, paistettu kananmuna, papuja, potato scone (vähän kuin perunarieskan palanen olisi lyöty lautaselle), tomaattia ja sieniä. Ja jos vihjaa haluavansa jättää tomaatin ja sienet lautaselta, saa tilalle lisää paistettua kananmunaa. Lisäksi kyytipojaksi appelsiinimehua, kannullinen teetä, muutama paahtoleipä marmeladilla tai voilla ja... vähärasvainen jogurtti (älkää kysykö -en minäkään. Mutta oli hyvää jogurttia vaikka jotenkin ihmetytti "vähärasvainen" osa, kun vertasi muuhun aamupalaan). Ja jos vielä hiukoo, niin aina keittiöstä saa lisää paahtoleipää ja tarjolla on myös kaikennäköisiä muroja. Kyyyyllä. Näen mielessäni, kuinka neiti Kolesteroli hymyilee muikeana jokaisen aamupalan jälkeen. Ja moisella aterialla potkii koko päivän. Illalla yleensä vain keittelin huoneessa kupillisen teetä. Huh, pelkkä ajatuskin saa olon kylläiseksi.. Edinburghissa tulen asumaan hostellissa ja pääosin syön aamupalaksi paahtoleipää. Sieltäkin kyllä saa lämmintäkin ruokaa, mutta..
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Kinlochleven
Kinlochleven. Erittäin hiljainen kylä. Ainoa wi-fi (on niin perähikiässä, että minun pay as you go - simkortti ei löydä kenttiä) on paikallisessa pubissa, joka on auki milloin sattuu, sisätiloissa pelkästään paikallisia (tämän tiesin siitä, että virallinen pubikoira -pahainen chihuahua- haukkui pelkästään minulle, kun ensimmäisen kerran kävin siellä ja kaikki vieraat tiesi koiran nimen) ja varmasti täynnä väkeä, kun jalkapallo ottelu on meneillään. Joten vietän iltaa mieluummin hotellin omassa pubissa, takkatulen äärellä.
Hiljainen sunnuntai meni lähinnä käveleskelyssä. Otin aamupäivän kävelyreissulle järkkärin mukaan. Kävin ihmettelemässä vähän matkaa erästä toista kävelyreittiä, jota tekisi mieli kokeilla ja vilkaisin samalla paikallista nähtävyyttä, vesiputousta. Mitä ylemmäs rinnettä kiipesin, sitä enemmän tuli ongelmia lumen ja tuulen kanssa. Kävelyreittiä ei oltu mitenkään merkattu ja polkuja täällä risteilee miten sattuu, joten en ole oikein varma missä kävin taapertamassa. Ainoa tavoite oli päästä mahdollisimman korkealle. Ja kyllä minä ihan kohtuu korkealle kiipesin, mutta oli pakko sitten antaa periksi. Selkä, joka ei ole vaivannut laisinkaan koko talvena, päätti, että nyt oli aika antaa samalla mitalla takaisin. Uskon sen osaksi johtuneen systerin melko painavasta obiskasta, koska kameralaukku painaa aikalailla ja rasittaa vain yhtä hartiaa kerrallaan. Yritin vaihtaa laukkua toiselle olkapäälle, mutta ei auttanut asiaa. Toinen iso syyllinen on hotellin liian pehmeä sänky. Joten suunnistin takaisin alas ja kävin hotellilla vähän kuivaamassa kamppeita ja vaihtamassa varustusta. Iltapäivän reissulle myös lähti matkaan olkalaukku, mutta tässä oli sisällä vain pikkukamera, iPad ja lompakko. Selkä vihoitteli vieläkin ikävästi, kun lähdin suunnistamaan tuttua polkua kohti Fort Williamia. Kiipesin minun viime vuoden parhaimmille kuvauspaikoille West Highland Way:llä ja aurinkokin tuntui olevan mielissään. Tiheä pilvipeite verhosi yhä taivaalla, mutta keli oli yllättävän kirkas ja välillä arska sai muutaman auringonsäteen pilviverhojen läpi. Tuuli oli yhä ankara, mutta menomatkalla se oli lähinnä vain eduksi, kun kävelin myötätuuleen. En saanut mitään kaksisia kuvia otettua, mutta jotain kuitenkin.
En tietenkään kävellyt Fort Williamiin asti, vaan parin tunnin kuluttua käännyin takaisin. Lompsin mäkeä alas ja tervehdin ohimennen paria paikallista, jotka olivat ulkoiluttamassa komeaa bullmastiffia. Kävelin sitten vilkaisemaan pubia, josta aiemmin kerroinkin. Tosin pubin pitäjä vilkaisi minua oudosti, kun tilasin vain coca colan jäillä. Päivä alkoi olla pulkassa, joten palattuani hotellille, yritin lillua ammeessa, mutta ei minulla riittänyt hermot odottaa, että hanasta olisi tullut tarpeeksi sopivan lämpöistä vettä, jotta olisin saanut edes nilkat kasteltua. Joten pikainen suihku riitti minulle ja hyökkäsin petiin lukemaan pari sivua "Itch Rocks" kirjaa, jonka latasin iPadille pubissa. Ykkösosan sain eilen päätökseen, joten pitänee Edinburghissa ollessa laittaa se postiin ja kohti Suomea. Ykkösosa oli siis Waterstone:n löytöjä, enkä henno jättää sitä matkan varrelle, oli todella hyvä.
Hiljainen sunnuntai meni lähinnä käveleskelyssä. Otin aamupäivän kävelyreissulle järkkärin mukaan. Kävin ihmettelemässä vähän matkaa erästä toista kävelyreittiä, jota tekisi mieli kokeilla ja vilkaisin samalla paikallista nähtävyyttä, vesiputousta. Mitä ylemmäs rinnettä kiipesin, sitä enemmän tuli ongelmia lumen ja tuulen kanssa. Kävelyreittiä ei oltu mitenkään merkattu ja polkuja täällä risteilee miten sattuu, joten en ole oikein varma missä kävin taapertamassa. Ainoa tavoite oli päästä mahdollisimman korkealle. Ja kyllä minä ihan kohtuu korkealle kiipesin, mutta oli pakko sitten antaa periksi. Selkä, joka ei ole vaivannut laisinkaan koko talvena, päätti, että nyt oli aika antaa samalla mitalla takaisin. Uskon sen osaksi johtuneen systerin melko painavasta obiskasta, koska kameralaukku painaa aikalailla ja rasittaa vain yhtä hartiaa kerrallaan. Yritin vaihtaa laukkua toiselle olkapäälle, mutta ei auttanut asiaa. Toinen iso syyllinen on hotellin liian pehmeä sänky. Joten suunnistin takaisin alas ja kävin hotellilla vähän kuivaamassa kamppeita ja vaihtamassa varustusta. Iltapäivän reissulle myös lähti matkaan olkalaukku, mutta tässä oli sisällä vain pikkukamera, iPad ja lompakko. Selkä vihoitteli vieläkin ikävästi, kun lähdin suunnistamaan tuttua polkua kohti Fort Williamia. Kiipesin minun viime vuoden parhaimmille kuvauspaikoille West Highland Way:llä ja aurinkokin tuntui olevan mielissään. Tiheä pilvipeite verhosi yhä taivaalla, mutta keli oli yllättävän kirkas ja välillä arska sai muutaman auringonsäteen pilviverhojen läpi. Tuuli oli yhä ankara, mutta menomatkalla se oli lähinnä vain eduksi, kun kävelin myötätuuleen. En saanut mitään kaksisia kuvia otettua, mutta jotain kuitenkin.
En tietenkään kävellyt Fort Williamiin asti, vaan parin tunnin kuluttua käännyin takaisin. Lompsin mäkeä alas ja tervehdin ohimennen paria paikallista, jotka olivat ulkoiluttamassa komeaa bullmastiffia. Kävelin sitten vilkaisemaan pubia, josta aiemmin kerroinkin. Tosin pubin pitäjä vilkaisi minua oudosti, kun tilasin vain coca colan jäillä. Päivä alkoi olla pulkassa, joten palattuani hotellille, yritin lillua ammeessa, mutta ei minulla riittänyt hermot odottaa, että hanasta olisi tullut tarpeeksi sopivan lämpöistä vettä, jotta olisin saanut edes nilkat kasteltua. Joten pikainen suihku riitti minulle ja hyökkäsin petiin lukemaan pari sivua "Itch Rocks" kirjaa, jonka latasin iPadille pubissa. Ykkösosan sain eilen päätökseen, joten pitänee Edinburghissa ollessa laittaa se postiin ja kohti Suomea. Ykkösosa oli siis Waterstone:n löytöjä, enkä henno jättää sitä matkan varrelle, oli todella hyvä.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Uusi päivä ja uudet kujeet
No niin, tänään oli virallisesti matkustuspäivä. Eilen teki tiukkaa saada matkalaukku kiinni. Kerran jo huokaisin helpotuksesta, kun vetoketju napsahti kiinni. Kiedoin matkalaukun vielä varmuuden vuoksi kahdella köydellä kiinni. Nousin seisomaan, pyyhkäisin tuskan hien otsalta ja... katseeni osui patterilla kuivumassa olevaan pyyhkeeseen. Ei helevatti, ei ollut enää totta! Mutta kyllä vain. Köydet auki, matkalaukku levälleen ja tarkkaan harkiten asettelin pyyhkeen sisälle. Vahingosta viisastuneena tarkistin vielä huoneen ja löysin pari muuta pientä tavaraa, jotka vielä tungin laukkuun (mm. shampoo). Onneksi laukku meni vielä suht kivuttomasti kiinni ja lopulta olin todellakin saanut kaikki tavarat valmiiksi. Osan tavaroista jaoin olkalaukkuun ja kameralaukkuun, joista jälkimmäinen painaa vietävästi.
Eilen tosiaan sain sinisen paperin (sertifikaatin) oppitunneille osallistumisesta (no on se muisto ainakin) ja päivän päätteeksi erehdyin käymään Waterstone'ssa kahvilla. No, eihän sieltä tullut tyhjin käsin lähdettyä, joten... Lisää painoa kassiin. Huh, enkä ole ostanut vielä laisinkaan tuliaisia! No, isosiskon lahjaa lukuunottamatta. Saa nähdä, miten lopulta käy, kun suunnistan lentokentälle.
Mutta tänään nousin paikallista aikaa neljältä, vaikka kello oli soimassa puoli viideltä. Oli muutenkin levoton yö, näin paljon unia ja heräilin vähän väliä. Pikaisesti tuli tehtyä aamutoimet, hörpättyä kuppi teetä ja heitettyä majoittajalle hyvästit (oli lähdössä itsekin töihin). Niin ja annoin John Lewis:stä löytämäni lahjan. Käski soitella, jos olen koskaan menossa Edinburghiin ja tarvitsen majoitusta (heh). Mutta tosiaan, raahauduin tavaroineni bussipysäkille (Edinburghissa muuten näkee reaaliajassa mm. puhelimella ja tabletilla, milloin bussi tulee lähimmälle pysäkille ja se tosiaan pitää paikkaansa, koska perustuu jotenkin bussin paikantamishommaan) ja pääsin hyvissä ajoin juna-asemalle. Sopivasti ehdin aiempaan Glasgow:hun lähtevään junaan, joten jäi ensimmäiselle junalle vähän myöhästymisvaraa. Muuten olisi ollut vaihtoaika Glasgow:ssa 5min.
Edinburghissa on melkein joka päivä satanut lunta, mutta ei ole moneen päivään tullut niin sakeasti, että olisi maa ollut valkoisena koko päivän. Mutta jo parikymmentä kilometriä Edinburghista lähdön jälkeen (näin muuten 3 kiskopyöräkaivuria) maa oli valkoinen ja mitä lähemmäs Glasgow:ta mentiin, sitä enemmän lunta oli maassa.
Glasgow:ssa muuttui matkustajatyyppi junassa kokonaan. Kun Edinburgh-Glasgow välillä (ja aina ollut Lontoo-Edinburgh välillä myös) oli paljon virallisemmin pukeutunutta väkeä, Glasgow:ssa junaan nousseet olivat aamulla työntäneet jalkoihinsa vaelluskengät, selässä keikkui reppu tai rinkka (monella oli molemmat matkassa, reppu etupuolella ja rinkka selässä) ja joko käsissä tai rinkan ulkopuolella oli vaellussauva. Ja junanhenkilökunta puhui paljon voimakkaammin skottimurretta. Enkä voinut olla huomaamatta, että käytävän toisella puolella istuneella kilttiin pukeutuneella miehellä oli mahtava tatuointi pohkeessa. Kesken matkan Glasgow:sta Fort Williamiin (luultavasti Bridge of Orchy:n kohdalla) lumi katosi mystisesti. Ei ollut enää osittain lumeen hautaantuneita lampaita missään, eikä saksanhirvet manneet tuiskussa patsaan tavoin. Fort Williamissa ei edes Cow Hillillä näyttänyt olevan laisinkaan lunta. Olipa oudon selkeä raja.
Fort Williamissa hörppäsin kupillisen kaakaota aseman kahviossa, jossa minua palveli sama naiskaksikko kuin aiemminkin. Eivätkö he aio jäädä eläkkeelle laisinkaan? Alle kymmenessä minuutissa löysin jopa oikean bussiseisakkeenkin ja ehdin bussin kyytiin. Onneksi olin ollut ennenkin Kinlochlevenissä, olisin muuten ollut aika hukassa, kun bussi kulki kaikkialla muualla paitsi kylän raittia pitkin. Mutta bussimatka? Tai ei, oikeastaan bussikuskit on täällä hyvä puheenaihe. Ensimmäinen kuski (joka ajoi bussin seisakkeelle ennen kuin kuski vaihtui) ei oikeastaan puhunut sanaakaan englantia, vain gaelinkieltä. No, seuraava taas... Aluksi meinasi hymyilyttää, kun kuski välillä hyräili, välillä vihelteli itsekseen. Ja lisäksi hänellä oli ajaessa paha tapa loksutella metallisen vaihtokassan kantta (oli muuten pitemmän päälle aika rasittava tapa). Siinä vaiheessa hymy hyytyi, kun lähdettiin laskeutumaan eräältä vuorenrinteeltä alas ja tiukissa mutkissa kuski alkoi päristelemään kuin rallikuski. Silloin pistin ensimmäistä kertaa eläessäni linja-autossa turvavyön kiinni. Istuin aika edessä, joten näin vain kaarteissa melkoisen pudotuksen edessäni. Jos kuski olisi tehnyt pienen virheliikkeen, olisi ollut kaikilla henki melko löyhässä. Ainoa positiivinen asia oli, että kun alamäen aikana kuskin puhelin soi, ei hän vastannut siihen. Ja kesken bussimatkan aika lähellä Kinlochleveniä alkoi sataa lunta, joten tie oli aika liponen. Ja täällä ei monellakaan ole talvirenkaita.
MacDonald hotelli oli minun saapuessa aika hiljainen. Ilmeisesti kelin takia oli useampikin ihminen perunut tulonsa, eikä West Highland Way ole vielä houkutellut kovinkaan montaa kävelijää. Mutta huone oli mukava (oikeasti kahden hengen huone, mutta 40£ yöltä ei ole paha) ja siellä on amme. Ehkäpä kokeilen sitä ainakin kerran täällä ollessani. Tänään luultavasti vain lepäilen, kun on niin kova myräkkä. Ehkä saatan vähän käydä lenkkeilemässä, mutta ei sen kummempaa. Huomenna toivottavasti vähän paistaisi aurinko.
Eilen tosiaan sain sinisen paperin (sertifikaatin) oppitunneille osallistumisesta (no on se muisto ainakin) ja päivän päätteeksi erehdyin käymään Waterstone'ssa kahvilla. No, eihän sieltä tullut tyhjin käsin lähdettyä, joten... Lisää painoa kassiin. Huh, enkä ole ostanut vielä laisinkaan tuliaisia! No, isosiskon lahjaa lukuunottamatta. Saa nähdä, miten lopulta käy, kun suunnistan lentokentälle.
Mutta tänään nousin paikallista aikaa neljältä, vaikka kello oli soimassa puoli viideltä. Oli muutenkin levoton yö, näin paljon unia ja heräilin vähän väliä. Pikaisesti tuli tehtyä aamutoimet, hörpättyä kuppi teetä ja heitettyä majoittajalle hyvästit (oli lähdössä itsekin töihin). Niin ja annoin John Lewis:stä löytämäni lahjan. Käski soitella, jos olen koskaan menossa Edinburghiin ja tarvitsen majoitusta (heh). Mutta tosiaan, raahauduin tavaroineni bussipysäkille (Edinburghissa muuten näkee reaaliajassa mm. puhelimella ja tabletilla, milloin bussi tulee lähimmälle pysäkille ja se tosiaan pitää paikkaansa, koska perustuu jotenkin bussin paikantamishommaan) ja pääsin hyvissä ajoin juna-asemalle. Sopivasti ehdin aiempaan Glasgow:hun lähtevään junaan, joten jäi ensimmäiselle junalle vähän myöhästymisvaraa. Muuten olisi ollut vaihtoaika Glasgow:ssa 5min.
Edinburghissa on melkein joka päivä satanut lunta, mutta ei ole moneen päivään tullut niin sakeasti, että olisi maa ollut valkoisena koko päivän. Mutta jo parikymmentä kilometriä Edinburghista lähdön jälkeen (näin muuten 3 kiskopyöräkaivuria) maa oli valkoinen ja mitä lähemmäs Glasgow:ta mentiin, sitä enemmän lunta oli maassa.
Glasgow:ssa muuttui matkustajatyyppi junassa kokonaan. Kun Edinburgh-Glasgow välillä (ja aina ollut Lontoo-Edinburgh välillä myös) oli paljon virallisemmin pukeutunutta väkeä, Glasgow:ssa junaan nousseet olivat aamulla työntäneet jalkoihinsa vaelluskengät, selässä keikkui reppu tai rinkka (monella oli molemmat matkassa, reppu etupuolella ja rinkka selässä) ja joko käsissä tai rinkan ulkopuolella oli vaellussauva. Ja junanhenkilökunta puhui paljon voimakkaammin skottimurretta. Enkä voinut olla huomaamatta, että käytävän toisella puolella istuneella kilttiin pukeutuneella miehellä oli mahtava tatuointi pohkeessa. Kesken matkan Glasgow:sta Fort Williamiin (luultavasti Bridge of Orchy:n kohdalla) lumi katosi mystisesti. Ei ollut enää osittain lumeen hautaantuneita lampaita missään, eikä saksanhirvet manneet tuiskussa patsaan tavoin. Fort Williamissa ei edes Cow Hillillä näyttänyt olevan laisinkaan lunta. Olipa oudon selkeä raja.
Fort Williamissa hörppäsin kupillisen kaakaota aseman kahviossa, jossa minua palveli sama naiskaksikko kuin aiemminkin. Eivätkö he aio jäädä eläkkeelle laisinkaan? Alle kymmenessä minuutissa löysin jopa oikean bussiseisakkeenkin ja ehdin bussin kyytiin. Onneksi olin ollut ennenkin Kinlochlevenissä, olisin muuten ollut aika hukassa, kun bussi kulki kaikkialla muualla paitsi kylän raittia pitkin. Mutta bussimatka? Tai ei, oikeastaan bussikuskit on täällä hyvä puheenaihe. Ensimmäinen kuski (joka ajoi bussin seisakkeelle ennen kuin kuski vaihtui) ei oikeastaan puhunut sanaakaan englantia, vain gaelinkieltä. No, seuraava taas... Aluksi meinasi hymyilyttää, kun kuski välillä hyräili, välillä vihelteli itsekseen. Ja lisäksi hänellä oli ajaessa paha tapa loksutella metallisen vaihtokassan kantta (oli muuten pitemmän päälle aika rasittava tapa). Siinä vaiheessa hymy hyytyi, kun lähdettiin laskeutumaan eräältä vuorenrinteeltä alas ja tiukissa mutkissa kuski alkoi päristelemään kuin rallikuski. Silloin pistin ensimmäistä kertaa eläessäni linja-autossa turvavyön kiinni. Istuin aika edessä, joten näin vain kaarteissa melkoisen pudotuksen edessäni. Jos kuski olisi tehnyt pienen virheliikkeen, olisi ollut kaikilla henki melko löyhässä. Ainoa positiivinen asia oli, että kun alamäen aikana kuskin puhelin soi, ei hän vastannut siihen. Ja kesken bussimatkan aika lähellä Kinlochleveniä alkoi sataa lunta, joten tie oli aika liponen. Ja täällä ei monellakaan ole talvirenkaita.
MacDonald hotelli oli minun saapuessa aika hiljainen. Ilmeisesti kelin takia oli useampikin ihminen perunut tulonsa, eikä West Highland Way ole vielä houkutellut kovinkaan montaa kävelijää. Mutta huone oli mukava (oikeasti kahden hengen huone, mutta 40£ yöltä ei ole paha) ja siellä on amme. Ehkäpä kokeilen sitä ainakin kerran täällä ollessani. Tänään luultavasti vain lepäilen, kun on niin kova myräkkä. Ehkä saatan vähän käydä lenkkeilemässä, mutta ei sen kummempaa. Huomenna toivottavasti vähän paistaisi aurinko.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)