Ben Nevis

Heti kun pääsin WHW:n loppuun, Skotlanti näytti parhaat puolensa. Jo kaksi päivää auringon paistetta!

Eilen sitten teimmekin systerin kanssa sotasuunnitelman: kävisimme kävelyllä Ben Nevisillä, tai ainakin sen mitä systerin varpaat antaisivat myöten. Joten tänään heti aamusta hyökättiin nielemään aamupala kitusiin, ja menoksi!

Aurinko illotti jo lämpimästi, kun taaplasimme kohti reitin alkupäätä. Liikkujia oli muitakin -hyvä keli oli ilmeisesti herättänyt paikallisetkin liikkeelle. Joissain varjopaikoissa oli vielä maa kuurassa - yö oli ollut kylmä.

Mutta pitemmittä puheitta! Kiipeäminen oli... no, yksitoikkoista, joten siitä on turha enempiä kertoa. Okei, systeri luuli tulleensa jo huipulle ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun osoitin viereistä vuoren huippua ja tuumin: "Tuonne me ollaan menossa!". Tässä vaiheessa systeriltä pääsi suustaan kirjava joukko sanoja, jotka eivät ole painokelpoista tavaraa. Suurin syyhän tähän oli se, että siskolla on korkeanpaikankammo. Mutta uskollisesti hän lähti jatkamaan kipuamista kohti Iso-Britannian korkeinta vuorta. Ben Nevisiä.

Hänellä tyssäsi matkanteko vasta lumirajaan: enkä ihmettele yhtään. Luminen polku oli tamppaantunut ja oli todella liukas! Jatkoin matkaa sitten yksin, keli oli yksinkertaisesti loistava vuoren valloitukselle. Ja huipulle pääsin!

Räpsin todistusaineistoa niin iPodilla kuin pokkarikamerallakin (valitettavasti jälkikäteen huomasin olleeni niin tohkeissani, että jokaisessa huipulla iPodilla otetussa kuvassa oli...jonkun sormi. En tunnusta!)

Sitten lähdin hopulla luistelemaan alaspäin: systeri varmasti odotti jo hermostuneena. Äkkäsin sitten yhden miehen (murteesta päätellen tanskalainen tai norjalainen) ja päätimme oikaista suorinta reittiä alas. Joten hyppäsimme rinteeseen suoraan alaspäin, kun polku olisi kulkenut siksakkia. Ja se oli helpoin reitti alas. Lumi oli pehmeämpää, joten ei ollut niin suuri vaara liukastua ja pudota jyrkänteeltä. Eräs italialainen vuorikiipeilijä oli jo ehtinyt informoida systeriä, että moni on kuollut Ben Nevisillä.

Lumirajassa sitten treffattiin systerin kanssa ja heitin hyvästit lyhyt aikaiselle seuralaiselle, kun aloitimme laskeutumisen.

Ja se oli melkoinen sirkus! Olisi pitänyt epäillä jotain, kun juoksija tuli vastaan t-paidassa ja shortseissa... ja oli suuntaamassa huipulle. Seuraavaksi äkättiin 4 kilttiin pukeutunutta miestä. Okei, ollaan Skotlannissa, mutta... nämä veijarit olivat saksalaisia! Alempana tuli kaksi neitiä pukeutuneina Paris Hiltoniksi, toisella keikkui käsilaukku kyynärtaipeessa. Vielä alempana systeri oli kompastua omiin jalkoihinsa, kun törmättiin minihameiseen naiseen. Seuraavalla sentään oli villakangastakki päällä, mutta kengissä oli toivomisen varaa: hän oli sujauttanut jalkoihinsa pienet, nätit avokkaat. Toivottavasti eivät olleet menossa huipulle!

...tässä vaiheessa juoksija tuli jo takaisin ja pyyhkäisi ohi kuin gaselli. Itse olisin ehtinyt moisessa menossa taittaa jalkani monta kertaa.. Ei sillä, hänellä näytti olevan jaloissa lihaksia kiitettävästi. Siinä vaiheessa kun joukko ranskalaisia kysyi, kiipeääkö vuorelle tunnissa, aloin ihmettelemään, mistä porukka oikein oli tulossa. Ben Nevisille on nimittäin hyvä varata aikaa 8h.

Onneksi alamäki loppui ja päästiin tallustelemaan takaisin kohti Fort Williamia. Aikaa Ben Nevisin valloitukseen meni 5h, mutta keli oli erinomainen.

Mutta olihan siellä uskomattomat maisemat! Kuulemma Ben Nevisillä sää on yhtä selkeä 5 päivänä vuodessa, joten tuuri oli uskomaton.

WHW day 8 (Kinlochleven-Fort William)

Kuikistettuani teltan oviaukosta ulos, huomasin ilokseni auringon pilkistävän jostain munron takaa. Oiva päivä aloittaa viimeinen urakka!

Teltta kasaan ja rinkka hotellille (toivottavasti löytää majapaikkaan perille, ollut vähän ongelmia). Ja aloitin sitten "pienellä" alkulämmittelyllä ja reitti suuntasikin jälleen mukavasti ylämäkeen. Pystyi tuntemaan kaikki kiipeämiseen tarvittavat lihakset jo kilometrin nousun jälkeen.

Mutta kun on nousua, on monesti myös hulppeat maisemat. Kuten nytkin. Oli oikein mahtavaa seurata Skotlannin maisemia, kun kerrankin oli loistava keli siihen.

Reitti kulki suurimman osan päivää melko korkealla ja auringon paisteessa aika kului siivillä. Olisipa ollut moista keliä enemmänkin! Mutta niinhän se kävi, että myös Ben Nevis lumihuippuineen siinsi edessä. Kadoten puiden sekaan, kun viimeinen metsäosuus alkoi. Se on kyllä sanottava, että Skotlannin metsät ovat uskomattomia ja näkemisen arvoisia -mutta niitä on valitettavan vähän.

Kun lopulta pääsin kuusikosta ulos, Skotlanti muistutti taas luonnostaan: alkoi satamaan lunta! Ohhoh! Lammikot olivat jäässä, kun taapersin tuiskussa (muutama hiutale) eteenpäin ja viimeistä nousua ylös.

Sitten alkoikin jokaisen päivän paras kohokohta: alamäki! Tallustelin tyytyväisenä viimeisiä kilometrejä kohti Fort Williamia ja ympäristössä tapahtui melkoinen muutos! Ylhäällä taistelin lunta vastaan, puolivälissä alamäkeä tuli pyöräilijöitä shortsit jalassa vastaan ja alamäessä vastaantulijoilla oli melkein hellevaatteet päällä. Eli kannattaa muistaa, että jos lähdette kiipeilemään, voi lämpötila vaihdella paljonkin.

Loppumatka olikin "mukavaa" tasaista asvalttitietä. Nilkka ei tykännyt taaskaan alamäkikiipeilystä ja asvaltilla oli jo julmetun kipeä. Mutta pääsin kuin pääsinkin kyltin luo, jossa mainittiin lukijan päässeen West Highland Way:n päätöspisteeseen. Yay! Vaikka kolme viimeistä päivää oli "huijausta", kun en kantanut rinkkaa niin... nyt on 155km takana ja West Highland Way paketissa!

Päätöspisteessä tavattiinkin sitten systerin kanssa ja informoimme toisemme asioista perille. Kuulosti vähän siltä, että varpaita poteva systeri ei ollut maannutkaan sängyssä vaan kontannut jossain tunneleissa??

WHW day 7 (Kingshouse-Kinlochleven)

Teltta pysyi kuin pysyikin pystyssä vaikka vähän huolettikin asia, kun tuuli niin kovasti. Eikä matalalla lentäneet pelastushelikopterit auttaneet asiaa yhtään.

Aamulla oli julmetun kylmä ja kävi mielessä, että oliko tuo makuupussi tosiaan tarkoitettu -20 asteeseen? Onneksi sitä lämpeni nopeasti, kun vain uskalsi nokkaansa makuupussista näyttää. Pikavauhtia kamppeet kasaan, rinkka läheiseen hotelliin ja menoksi!

Matkaa kertyi tälle päivää 14,5km, mutta aikaa meni puoli tuntia enemmän kuin eilen kilometriä pitempään matkaan. Syynä tähän oli Devil's Stairgase. Nousu näytti pettävän helpolta, mutta kyllä se alkoi tuntua jaloissa! Ja oman asiansa peliin toi tuuli, joka riepotteli melkolailla kun lopultakin pääsin huipulle.

Nousu? No ei mitenkään ylettömän jyrkkä, mutta maasto oli suhteellisen... hankalakulkuista. Piti olla tarkkana, ettei katko jalkojaan. Mutta koska alkumatka oli ollut nousua, oli loppumatka laskua. Eikä se tapahtunut sen nopeampaa irtokivien takia. Sain itse kokea tämän, kun lompsin reteänä rinnettä alas ja ilmeisesti loukkasin jalkani. Loppumatka oli melko mielenkiintoinen, kun astui oikealla jalalla vähänkään huolimattomasti niin nilkan molemmille puolille tuikkasi ikävästi.

Koska tämä päivä oli kilometrimääräisesti lyhyt, on onneksi aikaa lepuuttaa jalkaa ennen huomista -ja viimeistä - 24 kilometrin urakkaa.

MacDonald hotelli, jonka pihalla telttailen (uh, kuulostaakin oudolta) on onneksi erittäin ystävällinen kävelijöille. Tullessani minut istutettiin "olohuoneeseen" upottaviin nojatuoliin siemailemaan kahvia ja lukemaan kirjaa, kunnes rinkka saapuisi. Teltta pystyyn, suihkuun ja ehkä iltapala pubissa ennen nukkumaan menoa.

WHW day 6 (Inveroran-Kingshouse)

Majapaikka oli loistavalla paikalla vaikka itse sanonkin: upeat maisemat ja oli teltan suulta ilo seurata saksanhirvi laumaa.

Keli oli loppuillasta ja yöstä kohtuullinen: sadetta ripsi vähän, muttei paljoa. Aamulla tavarat kasaan ja heitettyäni rinkan hotellille, matka jatkui kohti seuraavaa paikkaa.

Pilvinen keli teki sen mitä lupasikin: päästyäni Rannoch Moorille (keskelle ei mitään) alkoi satamaan. Päälle vielä jäätävä tuuli, niin aloin toivomaan, että ylämäki loppuisi pian ja laskeuduttaisiin maan tasolle tuulta vähän suojaan.

Mutta mitä vielä: ylämäki vain jyrkkeni kilometrien edetessä. Onneksi kuitenkin tie oli kohtuullisen hyvää "kärrypolkua".

Lopulta pääsin kuitenkin päivän urakan korkeimpaan huippuun ja talsiminen alamäkeen saattoi alkaa. Tuuli ei hellittänyt, mutta sade oli jo lähes huomaamatonta. Lopulta kun pääsin Kingshousen hotellille, tuntui kuin käsivarret olisivat olleet jo pidemmän aikaa pakastimessa. Tuulen- ja melko hyvin vedenpitävä takki löysi voittajansa Rannoch Moorista.

Onneksi kuitenkin paikalliset hotellit ovat ajatelleet retkeilijöitä ja myös tämän hotellin takaovesta pääsi "Climber's pub":iin lämmittelemään. 3 kuppia teetä ja kanapaniini vatsaan lämmittämään rinkkaa odotellessani.

Päivän urakkana oli 15.31km ja aikaa meni vajaa kolme tuntia. Jalat ovat jo täysin palautuneet, eikä lihaksetkaan tunnu olevan kipeänä. Huomenna onkin sitten reitin vaativin kipuaminen, Devil's Stairgase. Toivottavasti teltta ei vuoda kovin paljoa, että saa kunnon yöunet alle. Mutta maisemat olisivat olleet todella mahtavat, jos keli olisi ollut vain parempi! Toivotaan huomiselle hyvää keliä.

WHW day 5 (Tyndrum-Inveroran)

Niinhän siinä kävi, että Tyndrumista sain jatkaa matkaani yksin. Siskon varpaat meni sen verran huonoon kuntoon, että oli paras jättää lopputaipale tekemättä ja odottaa minua Fort Williamissa. Myöhemmin iltapäivällä sainkin viestin, että 6 viikon antibioottikuuri ja tulehtuneiden varpaiden kynsille saa heittää hyvästit.

Eli sillä välin kun systeri makailee tyytyväisenä varpaat pystyssä Fort Williamissa, itse jatkan matkaa - eikä olisi enää kuin 3 päivää! Sadan kilometrin paalu tuli ohitettua tänään, eli kolmannes matkasta on enää edessä!

Tänään suurin ero eiliseen on se, että rinkka kulkee auton kyytissä. Eli kun huitaisin päivän urakan (14km) mukavassa vesisateessa, ei aikaakaan mennyt kuin 3h. Eli jos säätä ei lasketa, kilometrimäärä ei päätä huimaa ilman rinkkaa. Ylämäet yhä tuntuu jaloissa, mutta ei niin pahasti kuin aiemmin.

Tänään on tarkoitus yöpyä teltassa, toivottavasti kestää Skotlannin... kostean kelin. Huomenna tarkoitus suunnata Rannoch Moor:lle.

WHW day 4 (Inverarnan-Tyndrum)

Mukavassa aurinkoisessa säässä (ja tuhdin aamupalan jälkeen) lähdettiin taaplaamaan kohti seuraavaa kohdetta: Tyndrumia. Tuuli oli kylmänlainen, kun noustiin (jälleen) yhden mäen rinteille lampaiden sekaan. Ihailtiin maisemia ja muisteltiin edellisenä päivänä näkemäämme höyryveturin vetämää junaa. Vettä kului alkumatkan aikana aikalailla, janotti enemmän kuin minään muuna päivänä. Olisiko yksi vodka laimennus vaikuttanut niin paljon? Olemme kyllä juoneet yllättävän vähän vettä liikuntamäärään nähden ja suurimmaksi osaksi päivän tärkein ateria on ollut aamupala.

Tänään myös pahaa aavistamatta kiivettiin jälleen yhteen aitaukseen. Jonkin ajan kuluttua aloimme tarkemmin haistella ilmaa ja tutkia polulla olevia jälkiä: me ei oltu lammasaitauksessa! Ensimmäisenä tungettiin varmuuden vuoksi meikäläisen punainen sadesuoja reppuun: ei ollut varmuutta, miten paikalliset elukat siihen suhtautuisivat. Rinteellä nähtiinkin vähän kauempana lehmälauma ja henkäistiin helpotuksesta. Polku kiemurteli puron vieressä, kunnes lopulta nousi lähelle rautatietä, jossa sitten melkein kontattiin rautatien ali. Rinkat olivat sen verran korkeita, että pakotti meidät melkein polvilleen.

Rautatien jälkeen noustiin jyrkkä portaikko ylös: ja systeri pysähtyi kuin seinään. Vastassa odotti uusi ammukkalauma ja mitä vielä parempaa: vasikat makasivat ainoalla kulkukelpoisella tiellä, kun emät olivat kauempana. Ja West Highland Way:stä kertovalla monella internet sivulla varoitetaan menemästä vasikan ja emon väliin. Ei se auttanut kuin seurailla aikuisten lehmien käyttäytymistä, kun pujoteltiin vasikoiden välistä.

Kyseiset laumat eivät olleet ainoita joita tavattiin, joissain oli jopa sonneja. Jotenkin oli vähän huvittavaa, kun matkan edetessä yhtä porttia avatessa luki jotakuinkin karkeasti käännettynä: "Varoitus! Lehmiä ja sonni aitauksessa, jos törmäät laumaan, kierrä se". Okei, siinä aitauksessa meihin "törmäsi" 4 hirrrrveää, kauheaa ja pelottavaa karitsaa.

Päivä oli yllättävänkin leppoisa, matkaa kertyi 18,9km ja askeleita 30 171. En ole ihan varma askelmittarin pätevyydestä, sen matkamittari näyttää aina vähemmän kuin GPS. En usko sen johtuvan, että ottaisin pitempiä askeleita kuin mihin se on alunperin asvalttitiellä laskettu.

Mutta! Koska siskolla alkoi olla sen verran huonossa kunnossa jalat (rakkoja täynnä) ja vaikea kävellä, päätettiin tehdä oikotie onneen. Eli huomisesta eteenpäin meillä on matkassa vain tärkeimmät varusteet, kun taas rinkat teltan kera matkustavat seuraavaan paikkaan mukavasti pakettiauton kyytissä. Onneksi meikäläinen on säästynyt rakoilta, ottaen huomioon sen, etten edes käytä omia kenkiä. Isän uskollisesti palvelleet ecco:n vaelluskengät sopivat minulle kuin nenä päähän.

Taivalta tähän mennessä takana yhteensä 87km.

WHW day 3 (Rowardennan-Inverarnan)

Aamulla pohdittiin, kumpi hyökkäisi ensin pihalle. Uhrauduin lopulta. Tihkutti vähän vettä, kun oikasin jalkojani siskon pakatessa tavaroita (mahdotonta tehdä yhtäaikaa). Puoli seitsemältä oli jo kamat kannossa kohti seuraavaa etappia.

Reitti kulki Loch Lomondin tuntumassa, seuraillen rantaviivaa. Maasto oli erittäin vaativaa lukemattomin nousuin ja laskuin. Kiviin oli hakattu kengän levyinen ura, jota pitkin pääsi leveämmälle ja tukevammalle alustalle. Mukava tunne, kun vasemmalla puolella oli useamman metrin pudotus ennen kivikkoista rantavettä ja ainoa josta sait kädellä kiinni, oli kiven sileä pinta. Ja porukka pyöräili tuolla reitillä? Nousuissa käytettiin askelmina puiden juuria tai kiviä, mitä sattui olemaan käden/jalan ulottuvissa.

Ylitimme myös monia puroja ja harmittaa, että pakkasin kameran syvälle reppuun. Olisi ollut hieno näky! Noin puolessa välissä reittiä tultiin Inversnaidiin. Koska sisko ei halunnut vielä alentua sissipaskalla käyntiin, poikettiin reitiltä "läheiselle" Bunkhouselle. 1km, ei kuulosta pahalta? Kyllä se tuntui siltä! Huhhuh, mitä ylämäkeä! Noh, tukevan aamiaisen jälkeen alkoi meikäläisen mieli leppyä, varsinkin kun Bunkhousen pitäjä innostui lauleskelemaan radiosta tulevan musiikin tahtiin siivotessaan pöytiä. Olisi voittanut Suomen Idolsin milloin vain! Ja oma osuutensa meikäläisen hyvään tuuleen vaikutti sekin, että paluumatka takaisin WHW:lle oli pelkkää alamäkeä.

Muuten, pongattiin rantaryteikössä myös vuohia.

Mutta! Uusien voimien kanssa selvittiin rannasta ja pienestä munron rinteiden kiipeilystä ja lopultakin 22km jälkeen saavuttiin päivän määränpäähän: Inverarnan ja Beinglas farm. Koska meillä oli teltta litimärkä, vuokrattiin wigwam ja tällä hetkellä teltta on viritettynä wigwamiin. Me taas siemailemme lempeässä auringon paisteessa Golden Daughter:ia (sisko) ja WKD original vodka blue:ta (minä!). Sisko on jo nyt kauhuissaan Devil's Stairgase:sta. Mutta tosiaan, tänään tuli 22km ja askeleita vain 36 647.

Niin joo! Tapasimme myös ystävämme Doberman miehen. Oli pysähtynyt Inverarnaniin syömään ja oli pettynyt, kun emme jatkaneet matkaa tälle päivää. Kuulemma tämänpäiväinen oli reitin "hankalin". Ei uskottu! Seuraava paikka olisi ollut yli 10km päässä.

WHW day 2 (Balmaha-Rowardennan)

Aamulla suunnattiin tukevan full scottish breakfestin jälkeen taipaleelle. Alkumatkasta reitti oli mukavan kumpuilevaa nuoressa metsässä. Aina tasamaalla tai loivassa alamäessä päätettiin kävellä 32km, ylämäessä tavoite putosi 14km. Päivän edetessä ja tien muuttuessa pelkäksi ylämäeksi, päätös alkoi olla selvä. Jaloissa tuntui vielä edellisen päivän huitaisu ja varsinkin Conic Hill. Lisäksi siskolle oli erehdyksissä tullut suurinosa vesivarastosta ja 3l painoi rinkassa.

Olimme melko tyrmistyneitä, kun seisottiin kartan osoittamassa camping alueella: siinä oli kyltti, joka kielsi leiriytymisen kyseiselle alueelle ja pahoiteltiin tapahtumaa. Siinä vaiheessa jalka alkoi painaa, kun lähdettiin jatkamaan matkaa. Edellä kävelevillä kaveruksilla ei mennyt sen paremmin, he näyttivät nilkuttavan aikalailla.

Kaikeksi onneksi camping-kielto loppui 1,5km jälkeen. Ja siitä puoli kilometriä eteenpäin, niin löydettiin levennys, johon Hilleberg mahtui pystyyn. Sen verran, että ehdimme asettua mukavasti (mukavasti?? 2 henkilöä + rinkat eivät voineet asettua "mukavasti") niin alkoi tulla vettä. Ja sitä tuli kunnolla! Jännättiin melkein koko yö, että tuleeko vesi läpi. Hyvin kesti. Päivän urakka: 16km, askeleita vaivaiset 25 920.

WHW day 1 (Milngavie-Drymen)

Aamulla tuhdin aamupalan jälkeen pakkasimme reput, hyppäsimme linja-autoon jolla hurautimme WHW:n viralliselle lähtöpaikalle -Milngavieen (lausutaan "Mullgay").

Käytyämme kirjoittamassa nimet vieraskirjaan, astelimme rohevasti reitille. Innostuin sitten raataamaan erään skottinaisen kanssa, mutta heitimme vähän ajan päästä hyvästit -hän aikoi kävellä reitin kymmenessä päivässä. Ensimmäisen mäen jälkeen meidänkin ylpeys karisi harteilta pois - siskon kanssa vaihdettiin huolestuneita katseita -tämänkö piti olla HELPPO ensimmäinen aloitus? Kuollaan me sinne reitille!

Noh, taivallettiin sitten jonkun matkaa skottimiehen kanssa, joka tykkäsi kertoa koirastaan. Ei sillä, hänellä oli kyllä todella komea dobermanni! Hänellä päivän kilometrit olivat jotain 30km luokkaa -aikoi välillä poiketa reitiltä "aamukävelylle" läheisille munroille. Eli jonkun kilometrin jälkeen häntä ei enää näkynyt. Tallustelimme mukavassa kelissä: oli pilvistä, mutta ei tuullut. Näimme saksanhirven ja lukemattomia fasaaneja ja lampaita. Ketun haju tuoksahti välillä nenään, mutta niitä ei näkynyt.

Reitti kulki mukavassa kumpuilevassa maalaismaisemassa, oli laidunalueita ja niillä käyskenteli lampaita karitsoineen. Ylitettiin muutama maantie ja välillä reitti kulkikin vähän matkaa tietä pitkin tai välittömässä läheisyydessä.

Drymenissä sitten pystytettiin teltta ja kaivauduttiin tyytyväisinä makuupusseihin rauhallisen aloituspäivän uuvuttamina.

Tai se oli suunnitelma. Totuus? Alku oli totta - mutta epähuomiossa käveltiin ensimmäisen paikan leirintäalueen ohi. Jep, niin sattui käymään ja syyllisen näen kun katson peilistä. Vaihtoehdot kun tämä huomattiin? Kävellä 2km takaisinpäin tai jatkaa eteenpäin. No, koska ulkoilijoita oli enemmänkin, jatkettiin eteenpäin.

En tiedä, katuiko sisko päätöstämme miten syvästi. Luultavasti aika paljon. Harvemmin kirosanoja suustaan päästelevä sisko raatasi kuin pahin merimies, kun 28km kävelyn jälkeen reitti jyrkkeni huomattavasti -se oli jo viimeiset 5km ollut silkkaa nousua.

Ainoa suunta oli suoraa eteenpäin, joten eihän se auttanut kuin pistellä jalkaa toisen eteen. Iloksemme vielä alkoi satamaan vettä, joten ei ollut mikään mairitteleva näky kun kahlattiin savessa Conic Hillin rinteitä pitkin kohti seuraavaa kylää. Lopulta kun päästiin Balmahaan, mentiin ostamaan kyläkaupasta evästä. Kuulimme kauppiaalta, että lähimmälle leirintäalueelle oli vielä 1,5 mailia. Litimärkinä ja rättiväsyneinä päätettiin jäädä lähimpään Bed&Breakfestiin. Päätös oli loistava! Vaihdoimme kuivat vaatteet ja illalla nautiskelimme kahvia majatalon pitäjän ja erään asiakkaana olevan pariskunnan kanssa. Mies oli ilahtunut kuullessaan mistä oltiin: hän oli käynyt mm. kalastamassa Suomessa työn merkeissä. Heti ehdotti, että voi lähteä meidän kanssa saunaan. Tarjous jäi käyttämättä (heh, vaimo tuumasi miehelleen: "In your dreams!"), mutta heti kun vain päästiin, hypähdettiin ulkoporeammeeseen ja kyllä kipeät lihakset tykkäsi!

Yksi asia jäi vaivaamaan oli se, että kaikki kolme (majatalon pitäjä ja pariskunta) odotti, että olisimme tunteneet ainakin miehen. Hän oli ilmeisesti jokin kuuluisuus (ei kertonut meille ammattiaan, sanoi vain kulkeneensa "työn merkeissä" mm. Suomessa ja Tanskassa). Sanoi jopa käsipäivää nimensä, mutta... Tutulta pariskunta näytti (varsinkin nainen), mutta helppoahan se nyt on kertoa. Mutta eiii, pää on ihan tyhjä, keitä he olisivat voineet olla.

Päivän reitin pituus 30.61km, aikaa 7h47min. Askeleita 48 239.

Glasgow

No niin, kelloa on siirretty 2h taaksepäin -pääkoppa ei vain ole sitä vielä omaksunut. Alkaa jo väsyttämään, vaikka paikallinen klo ei ole vasta kuin kuusi.

Mutta! Glasgow:sta on tullut kuunneltua kaikennäköisiä kauhutarinoita ja ainakin vielä ne ovat osoittautuneet tyhjiksi. Taas yhden päivän aikana vahvistui mielikuvani skoteista, he ovat todella ystävällistä väkeä! Majapaikkaa etsiessä 2 henkilöä (eri ajankohtina) ehti käydä jo kysymässä, että voiko jotenkin auttaa kun tiirailtiin kadun nimiä. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana kaupassa vielä tarjosivat digestive-keksejä tiskin äärellä. Eikä edes ollut ruokakauppa vaan urheilukauppa! Käytiin nimittäin ostamassa trangiaan polttonestettä.

Mutta päivä meni nopeasti ja tuntuu vähän epätodelliselta, että vielä aamulla oltiin Tampereella. Loppuilta luultavasti keskitytään lepäilyyn ja huomenna sukelletaan Ylämaan nummille uhmaamaan tuulta ja tuiskua. Tosin tällä hetkellä näyttää aurinko illottavan ikkunan takana...

Mutta majapaikka! Huh huh, melkoisen kipuamisen jälkeen päästiin majapaikkaan ja ainakin tällä hetkellä kohtaa hinta ja laatu! 32£ kahdelta henkilöltä sisältäen skottilaisen aamupalan ja huone..? Meillä on kolme petiä, komea amme ja huoneessa voisi pelata vaikka golfia. Tilavampi kuin mikään Suomessa kohtaamani hotellihuone!

THE West Highland Way

No niin! Tässä sitä nyt ollaan. Talvi hurahti nopeasti ja nyt odotellaan jo rinkka valmiiksi pakattuna reissuun lähtöä.

Suunnitelmia: Tänään on tarkoitus hypätä yöjunaan, hurhauttaa Tampereelle ja sieltä sitten Ryanairilla lentää Edinburghiin. Ja Edistä sitten pyyhälletään junalla Glasgow:hun, jossa hengähdetään yön verran ennen itse suoritusta.

Blogia tulee aika varmasti päivitettyä vasta sitten vaelluksen jälkeen, kun tuo nettiyhteys harvemmin on saatavilla vaellusreiteillä. Yritän sitten päivittää päiväkohtaisesti blogia, kun (jos) pääsemme Fort Williamiin. Laskujen mukaan meidän pitäisi olla siellä 27.4. Peukut pystyyn, että toteutuu!

Olen nyt jännityksellä seurannut säätiedotusta ja näillä näkymin kastutaan ainakin seitsemänä vaelluspäivänä kahdeksasta. Eh, ei huono vai mitä? Nooh, selviääpä ainakin onko meidät tehty sokerista!

Jatkosuunitelmana on sitten levätä muutama päivä Fort Williamissa ja valloittaa Ben Nevis (1344m). Toivottavasti sattuu jollekin lepopäivälle hyvä sää, sillä ainakin Wikipedian mukaan Ben Nevisillä on vuodessa 355 pilvistä päivää, 261 päivää kovaa tuulta ja vettä tulee keskimäärin 4350mm. Hmm.. Oulussahan sataa noin 477mm vuodessa, niin voi verrata siihen... No, sen näkee sitten. Fort Williamista sitten puksutellaan junalla Edinburghiin, jossa käydään luultavasti ainakin tutustumassa Edinburghin linnaan. Tai siis, itsehän siellä olen jo kahdesti käynyt, mutta sisko on ensikertaa messissä mukana. Mutta Edissä tehdään sitten viimeiset tuliaisostokset (mahtuisikohan lyömämiekka meikäläisen reppuun?) ja nautitaan loman viimeisistä päivistä. Tietenkin perinteisesti pitää valloittaa Arthur's Seat.

Ja sitten voisi tietenkin mainita jonkin verran matkatavarajaosta. Itselläni on nyt käytössä Deuterin Aircontact 50+10 rinkka, johon on ahdettuna telttapatja, makuupussi, teltta ja trangia + omat vaatteet. Tällä hetkellä näyttää hyvin täydeltä, koska lennon takia sekä teltta, että telttapatja ovat repun sisällä - vie suurimman osan tilasta. Painoa tosin on vain ~11kg. Siskolla on Fjällrävenin Kajka 75 litranen, painoa ~11,5kg. Hänellä on yhteisistä tavaroista kannossa ensiapuvälineet ja ruokailuvälineet. Skotlannissa painomäärä tulee molemmilla luultavasti olemaan lähempänä 20kg, kun hommataan vedet, ruoat jne. Tämän reissun jälkeen ainakin tietää, mitä oli ylimääräistä ja mitä jäi uupumaan.

Seuraavat pari vuotta on jo tiukasti suunnitteilla -> WHW:stä piti tulla korkea tavoite, mutta talven aikana tämä vaellus muuttui "vain" välietapiksi. Siis, JOS selvitään tästä urakasta. Aloimme nimittäin siskon kanssa tosissaan suunnittelemaan ensi vuodelle vielä kovempaa haastetta - GR 20. Euroopan kovin pitkän matkan kävely. Matkaa 180km, aikaa 14 päivää. Osa vaellusreitistä kulkee yli 2000 metrissä ja välillä joutuu kiipeämään jyrkkää seinämää kallioon lyötyjä kettinkejä hyväksi käyttäen. Mutta! Palataan tämän vuoden tavoitteeseen WHW:n. Tällä hetkellä uskon, että kunnon puolesta sekä minä, että sisko selvitään urakasta (kiitos kuuluu valmentajalle). Ainoa, mikä voisi estää reitin loppuun pääsyn, on luultavasti jomman kumman loukkaantuminen. Tsau!