Uusi päivä ja uudet kujeet

No niin, tänään oli virallisesti matkustuspäivä. Eilen teki tiukkaa saada matkalaukku kiinni. Kerran jo huokaisin helpotuksesta, kun vetoketju napsahti kiinni. Kiedoin matkalaukun vielä varmuuden vuoksi kahdella köydellä kiinni. Nousin seisomaan, pyyhkäisin tuskan hien otsalta ja... katseeni osui patterilla kuivumassa olevaan pyyhkeeseen. Ei helevatti, ei ollut enää totta! Mutta kyllä vain. Köydet auki, matkalaukku levälleen ja tarkkaan harkiten asettelin pyyhkeen sisälle. Vahingosta viisastuneena tarkistin vielä huoneen ja löysin pari muuta pientä tavaraa, jotka vielä tungin laukkuun (mm. shampoo). Onneksi laukku meni vielä suht kivuttomasti kiinni ja lopulta olin todellakin saanut kaikki tavarat valmiiksi. Osan tavaroista jaoin olkalaukkuun ja kameralaukkuun, joista jälkimmäinen painaa vietävästi.

Eilen tosiaan sain sinisen paperin (sertifikaatin) oppitunneille osallistumisesta (no on se muisto ainakin) ja päivän päätteeksi erehdyin käymään Waterstone'ssa kahvilla. No, eihän sieltä tullut tyhjin käsin lähdettyä, joten... Lisää painoa kassiin. Huh, enkä ole ostanut vielä laisinkaan tuliaisia! No, isosiskon lahjaa lukuunottamatta. Saa nähdä, miten lopulta käy, kun suunnistan lentokentälle.

Mutta tänään nousin paikallista aikaa neljältä, vaikka kello oli soimassa puoli viideltä. Oli muutenkin levoton yö, näin paljon unia ja heräilin vähän väliä. Pikaisesti tuli tehtyä aamutoimet, hörpättyä kuppi teetä ja heitettyä majoittajalle hyvästit (oli lähdössä itsekin töihin). Niin ja annoin John Lewis:stä löytämäni lahjan. Käski soitella, jos olen koskaan menossa Edinburghiin ja tarvitsen majoitusta (heh). Mutta tosiaan, raahauduin tavaroineni bussipysäkille (Edinburghissa muuten näkee reaaliajassa mm. puhelimella ja tabletilla, milloin bussi tulee lähimmälle pysäkille ja se tosiaan pitää paikkaansa, koska perustuu jotenkin bussin paikantamishommaan) ja pääsin hyvissä ajoin juna-asemalle. Sopivasti ehdin aiempaan Glasgow:hun lähtevään junaan, joten jäi ensimmäiselle junalle vähän myöhästymisvaraa. Muuten olisi ollut vaihtoaika Glasgow:ssa 5min.

Edinburghissa on melkein joka päivä satanut lunta, mutta ei ole moneen päivään tullut niin sakeasti, että olisi maa ollut valkoisena koko päivän. Mutta jo parikymmentä kilometriä Edinburghista lähdön jälkeen (näin muuten 3 kiskopyöräkaivuria) maa oli valkoinen ja mitä lähemmäs Glasgow:ta mentiin, sitä enemmän lunta oli maassa.

Glasgow:ssa muuttui matkustajatyyppi junassa kokonaan. Kun Edinburgh-Glasgow välillä (ja aina ollut Lontoo-Edinburgh välillä myös) oli paljon virallisemmin pukeutunutta väkeä, Glasgow:ssa junaan nousseet olivat aamulla työntäneet jalkoihinsa vaelluskengät, selässä keikkui reppu tai rinkka (monella oli molemmat matkassa, reppu etupuolella ja rinkka selässä) ja joko käsissä tai rinkan ulkopuolella oli vaellussauva. Ja junanhenkilökunta puhui paljon voimakkaammin skottimurretta. Enkä voinut olla huomaamatta, että käytävän toisella puolella istuneella kilttiin pukeutuneella miehellä oli mahtava tatuointi pohkeessa. Kesken matkan Glasgow:sta Fort Williamiin (luultavasti Bridge of Orchy:n kohdalla) lumi katosi mystisesti. Ei ollut enää osittain lumeen hautaantuneita lampaita missään, eikä saksanhirvet manneet tuiskussa patsaan tavoin. Fort Williamissa ei edes Cow Hillillä näyttänyt olevan laisinkaan lunta. Olipa oudon selkeä raja.

Fort Williamissa hörppäsin kupillisen kaakaota aseman kahviossa, jossa minua palveli sama naiskaksikko kuin aiemminkin. Eivätkö he aio jäädä eläkkeelle laisinkaan? Alle kymmenessä minuutissa löysin jopa oikean bussiseisakkeenkin ja ehdin bussin kyytiin. Onneksi olin ollut ennenkin Kinlochlevenissä, olisin muuten ollut aika hukassa, kun bussi kulki kaikkialla muualla paitsi kylän raittia pitkin. Mutta bussimatka? Tai ei, oikeastaan bussikuskit on täällä hyvä puheenaihe. Ensimmäinen kuski (joka ajoi bussin seisakkeelle ennen kuin kuski vaihtui) ei oikeastaan puhunut sanaakaan englantia, vain gaelinkieltä. No, seuraava taas... Aluksi meinasi hymyilyttää, kun kuski välillä hyräili, välillä vihelteli itsekseen. Ja lisäksi hänellä oli ajaessa paha tapa loksutella metallisen vaihtokassan kantta (oli muuten pitemmän päälle aika rasittava tapa). Siinä vaiheessa hymy hyytyi, kun lähdettiin laskeutumaan eräältä vuorenrinteeltä alas ja tiukissa mutkissa kuski alkoi päristelemään kuin rallikuski. Silloin pistin ensimmäistä kertaa eläessäni linja-autossa turvavyön kiinni. Istuin aika edessä, joten näin vain kaarteissa melkoisen pudotuksen edessäni. Jos kuski olisi tehnyt pienen virheliikkeen, olisi ollut kaikilla henki melko löyhässä. Ainoa positiivinen asia oli, että kun alamäen aikana kuskin puhelin soi, ei hän vastannut siihen. Ja kesken bussimatkan aika lähellä Kinlochleveniä alkoi sataa lunta, joten tie oli aika liponen. Ja täällä ei monellakaan ole talvirenkaita.

MacDonald hotelli oli minun saapuessa aika hiljainen. Ilmeisesti kelin takia oli useampikin ihminen perunut tulonsa, eikä West Highland Way ole vielä houkutellut kovinkaan montaa kävelijää. Mutta huone oli mukava (oikeasti kahden hengen huone, mutta 40£ yöltä ei ole paha) ja siellä on amme. Ehkäpä kokeilen sitä ainakin kerran täällä ollessani. Tänään luultavasti vain lepäilen, kun on niin kova myräkkä. Ehkä saatan vähän käydä lenkkeilemässä, mutta ei sen kummempaa. Huomenna toivottavasti vähän paistaisi aurinko.