Eilen sitten teimmekin systerin kanssa sotasuunnitelman: kävisimme kävelyllä Ben Nevisillä, tai ainakin sen mitä systerin varpaat antaisivat myöten. Joten tänään heti aamusta hyökättiin nielemään aamupala kitusiin, ja menoksi!
Aurinko illotti jo lämpimästi, kun taaplasimme kohti reitin alkupäätä. Liikkujia oli muitakin -hyvä keli oli ilmeisesti herättänyt paikallisetkin liikkeelle. Joissain varjopaikoissa oli vielä maa kuurassa - yö oli ollut kylmä.
Mutta pitemmittä puheitta! Kiipeäminen oli... no, yksitoikkoista, joten siitä on turha enempiä kertoa. Okei, systeri luuli tulleensa jo huipulle ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun osoitin viereistä vuoren huippua ja tuumin: "Tuonne me ollaan menossa!". Tässä vaiheessa systeriltä pääsi suustaan kirjava joukko sanoja, jotka eivät ole painokelpoista tavaraa. Suurin syyhän tähän oli se, että siskolla on korkeanpaikankammo. Mutta uskollisesti hän lähti jatkamaan kipuamista kohti Iso-Britannian korkeinta vuorta. Ben Nevisiä.
Hänellä tyssäsi matkanteko vasta lumirajaan: enkä ihmettele yhtään. Luminen polku oli tamppaantunut ja oli todella liukas! Jatkoin matkaa sitten yksin, keli oli yksinkertaisesti loistava vuoren valloitukselle. Ja huipulle pääsin!
Räpsin todistusaineistoa niin iPodilla kuin pokkarikamerallakin (valitettavasti jälkikäteen huomasin olleeni niin tohkeissani, että jokaisessa huipulla iPodilla otetussa kuvassa oli...jonkun sormi. En tunnusta!)
Sitten lähdin hopulla luistelemaan alaspäin: systeri varmasti odotti jo hermostuneena. Äkkäsin sitten yhden miehen (murteesta päätellen tanskalainen tai norjalainen) ja päätimme oikaista suorinta reittiä alas. Joten hyppäsimme rinteeseen suoraan alaspäin, kun polku olisi kulkenut siksakkia. Ja se oli helpoin reitti alas. Lumi oli pehmeämpää, joten ei ollut niin suuri vaara liukastua ja pudota jyrkänteeltä. Eräs italialainen vuorikiipeilijä oli jo ehtinyt informoida systeriä, että moni on kuollut Ben Nevisillä.
Lumirajassa sitten treffattiin systerin kanssa ja heitin hyvästit lyhyt aikaiselle seuralaiselle, kun aloitimme laskeutumisen.
Ja se oli melkoinen sirkus! Olisi pitänyt epäillä jotain, kun juoksija tuli vastaan t-paidassa ja shortseissa... ja oli suuntaamassa huipulle. Seuraavaksi äkättiin 4 kilttiin pukeutunutta miestä. Okei, ollaan Skotlannissa, mutta... nämä veijarit olivat saksalaisia! Alempana tuli kaksi neitiä pukeutuneina Paris Hiltoniksi, toisella keikkui käsilaukku kyynärtaipeessa. Vielä alempana systeri oli kompastua omiin jalkoihinsa, kun törmättiin minihameiseen naiseen. Seuraavalla sentään oli villakangastakki päällä, mutta kengissä oli toivomisen varaa: hän oli sujauttanut jalkoihinsa pienet, nätit avokkaat. Toivottavasti eivät olleet menossa huipulle!
...tässä vaiheessa juoksija tuli jo takaisin ja pyyhkäisi ohi kuin gaselli. Itse olisin ehtinyt moisessa menossa taittaa jalkani monta kertaa.. Ei sillä, hänellä näytti olevan jaloissa lihaksia kiitettävästi. Siinä vaiheessa kun joukko ranskalaisia kysyi, kiipeääkö vuorelle tunnissa, aloin ihmettelemään, mistä porukka oikein oli tulossa. Ben Nevisille on nimittäin hyvä varata aikaa 8h.
Onneksi alamäki loppui ja päästiin tallustelemaan takaisin kohti Fort Williamia. Aikaa Ben Nevisin valloitukseen meni 5h, mutta keli oli erinomainen.
Mutta olihan siellä uskomattomat maisemat! Kuulemma Ben Nevisillä sää on yhtä selkeä 5 päivänä vuodessa, joten tuuri oli uskomaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti