Kinlochleven

Kinlochleven. Erittäin hiljainen kylä. Ainoa wi-fi (on niin perähikiässä, että minun pay as you go - simkortti ei löydä kenttiä) on paikallisessa pubissa, joka on auki milloin sattuu, sisätiloissa pelkästään paikallisia (tämän tiesin siitä, että virallinen pubikoira -pahainen chihuahua- haukkui pelkästään minulle, kun ensimmäisen kerran kävin siellä ja kaikki vieraat tiesi koiran nimen) ja varmasti täynnä väkeä, kun jalkapallo ottelu on meneillään. Joten vietän iltaa mieluummin hotellin omassa pubissa, takkatulen äärellä.

Hiljainen sunnuntai meni lähinnä käveleskelyssä. Otin aamupäivän kävelyreissulle järkkärin mukaan. Kävin ihmettelemässä vähän matkaa erästä toista kävelyreittiä, jota tekisi mieli kokeilla ja vilkaisin samalla paikallista nähtävyyttä, vesiputousta. Mitä ylemmäs rinnettä kiipesin, sitä enemmän tuli ongelmia lumen ja tuulen kanssa. Kävelyreittiä ei oltu mitenkään merkattu ja polkuja täällä risteilee miten sattuu, joten en ole oikein varma missä kävin taapertamassa. Ainoa tavoite oli päästä mahdollisimman korkealle. Ja kyllä minä ihan kohtuu korkealle kiipesin, mutta oli pakko sitten antaa periksi. Selkä, joka ei ole vaivannut laisinkaan koko talvena, päätti, että nyt oli aika antaa samalla mitalla takaisin. Uskon sen osaksi johtuneen systerin melko painavasta obiskasta, koska kameralaukku painaa aikalailla ja rasittaa vain yhtä hartiaa kerrallaan. Yritin vaihtaa laukkua toiselle olkapäälle, mutta ei auttanut asiaa. Toinen iso syyllinen on hotellin liian pehmeä sänky. Joten suunnistin takaisin alas ja kävin hotellilla vähän kuivaamassa kamppeita ja vaihtamassa varustusta. Iltapäivän reissulle myös lähti matkaan olkalaukku, mutta tässä oli sisällä vain pikkukamera, iPad ja lompakko. Selkä vihoitteli vieläkin ikävästi, kun lähdin suunnistamaan tuttua polkua kohti Fort Williamia. Kiipesin minun viime vuoden parhaimmille kuvauspaikoille West Highland Way:llä ja aurinkokin tuntui olevan mielissään. Tiheä pilvipeite verhosi yhä taivaalla, mutta keli oli yllättävän kirkas ja välillä arska sai muutaman auringonsäteen pilviverhojen läpi. Tuuli oli yhä ankara, mutta menomatkalla se oli lähinnä vain eduksi, kun kävelin myötätuuleen. En saanut mitään kaksisia kuvia otettua, mutta jotain kuitenkin.

En tietenkään kävellyt Fort Williamiin asti, vaan parin tunnin kuluttua käännyin takaisin. Lompsin mäkeä alas ja tervehdin ohimennen paria paikallista, jotka olivat ulkoiluttamassa komeaa bullmastiffia. Kävelin sitten vilkaisemaan pubia, josta aiemmin kerroinkin. Tosin pubin pitäjä vilkaisi minua oudosti, kun tilasin vain coca colan jäillä. Päivä alkoi olla pulkassa, joten palattuani hotellille, yritin lillua ammeessa, mutta ei minulla riittänyt hermot odottaa, että hanasta olisi tullut tarpeeksi sopivan lämpöistä vettä, jotta olisin saanut edes nilkat kasteltua. Joten pikainen suihku riitti minulle ja hyökkäsin petiin lukemaan pari sivua "Itch Rocks" kirjaa, jonka latasin iPadille pubissa. Ykkösosan sain eilen päätökseen, joten pitänee Edinburghissa ollessa laittaa se postiin ja kohti Suomea. Ykkösosa oli siis Waterstone:n löytöjä, enkä henno jättää sitä matkan varrelle, oli todella hyvä.